keskustelu

Lasse Pahlman: Kommentti korutaiteesta

Lasse Pahlman kirjoitti 4.12.2012 oman kommenttinsa Juhani Heikkilän avoimen kirjeen pohjalta. Se julkaistiin ensimmäisenä Korutaideyhdistys Ry.:n virallisilla Facebook-sivuilla, jotka ovat kaikille avoimia. Teksti on luettavissa alkuperäisessä yhteydessään tämän linkin kautta. Linkin takaa löytyy myös aiheesta käyty keskustelu. Mahdollisimman laajan yleisön ja mielipiteiden herättämisen vuoksi se julkaistaan myös täällä.

LASSE PAHLMAN: KOMMENTTI KORUTAITEESTA

Luettuani Juhani Heikkilän tekstin haluan jatkaa keskustelua suomalaisesta korutaiteesta muutamasta näkökulmasta:

On erinomaista, että Juhani Heikkilä kirjoituksellaan avaa keskustelun suomalaisesta korutaiteesta ja sen nykytilasta.

Suomessa korutaiteella on oma yhdistys, jonka jäsen itsekin olen. Korutaideyhdistys on tehnyt paljon työtä korutaiteen hyväksi. En kuitenkaan malta olla ihmettelemättä sitä, miksi korutaide ja sen taiteilijat ovat niin jakautuneet eri “leireihin”. Korutaideyhdistyksellä ei tunnu olevan riittävästi vetovoimaa ja monet maamme eturivin korutaiteilijat vierastavat sen toimintaa. Jäsenistöstä puuttuvat maamme tunnetut “vanhat” hienot tekijät kuten Olli Tamminen, Juhani Heikkilä, Eila Minkkinen, Matti Mattsson, Kaarin Bonde Jensen, Ari Turunen ja lukuisat muut. Asia herättää ihmetystä. Eikö Korutaideyhdistys olekaan kaikkia miellyttävä, yhdistävä lenkki.

Miksi Korutaideyhdistys ei yleensä kutsu näyttelyihin eikä esitä laajasti myös jäsenistöönsä kuulumattomien korutaiteilijoiden töitä. Moniin Suomessa esillä olleeseen ryhmänäyttelyyn ja ulkomaille vietyyn Suomea edustavaan kansainväliseen näyt telyyn ei ole juuri valittu Korutaideyhdistyksen ulkopuolisia jäseniä. Katson, että näin huomattava osa Suomen korutaiteen parhaimmistosta on huonosti edustettu. Suomi on pieni maa ja kuten kaikilla aloilla huipputekijöiden määrä on pieni. Avarakatseisuus puuttuu ja näyttelyissä nähdään liian paljon keskeneräisiä ja keskinkertaisia töitä, kun Korutaideyhdistykseen kuulumattomat jäsenet eivät ole edustettuna. Vain taidehistorian tunteminen ja tunnistaminen kylvää siemenen kehitykselle. Myös nuorille ja uraansa aloitteleville tekijöille monipuolinen koulutus ja vanhojen hyvien taiteilijoiden töiden näkeminen ja niihin tutustuminen olisi hedelmällistä.

Mietityttää myös miksi toiminta on niin Kaakkois-Suomi vetoista. Tiedostan, että on elämää pääkaupunkiseudun ja suurien kaupunkien ulkopuolella. Mutta mikäli haluaa levittää taidekorun tietämystä ja ilosanomaa Suomessa suurelle yleisölle olisi syytä harjoittaa toimintaa ja näyttelyjä enemmän suurissa kaupungeissa. Onneksi DesignMuseo, Helsingissä esitti “Suomalainen Koru
1600 -2010” vuonna 2009. Taidekorun piiri on pieni ja sen yleisö sekä viiteryhmät hyvin suppeat. Mikäli korutaidetta halutaan tehdä tunnetuksi taiteen muotona, olisi syytä esiintyä siellä missä suuri osa ihmisistä asuu. Suuri osa Suomen taidegallerioista on pääkaupunkiseudulla, jossa myös suurelta osin taidekauppa käy. Miksi niin harva korutaideyhdistyksen jäsenistä esiintyy pääkaupunkiseudulla ja sen gallerioissa? Otaksun, että kun korutaidenäyttelyjä järjestetään Kaakkois-Suomessa, niin niitä käy suurelta osin katselemassa vain toiset korutaiteilijat ja alan opiskelijat. Myös ruotsalaisen Galleria Platinan “Tuhkaa ja Timantteja”, suomalaista korutaidetta esittelevän näyttelyn esittelyssä, sen ensimmäisessä lauseessa todetaan, että nykykorua niin harvoin näytetään näyttelyissä Suomessa? Kysyn miksi?

Korutaiteilijoita on Suomessa paljon, ehkä liikaakin. Mutta missä ovat individualistit, oman tiensä kulkijat? Missä ovat korutaiteilijat, jotka tekevät persoonallista, omaa tunnistettavaa taidetta. Näkemykseni on, että liian moni koruja tekevä, korukoulutuksen saanut taiteilija tekee samanlaista muodin mukaista massatuotantoa, josta yksilöllisyys ja henkilökohtainen taidenäkemys puuttuvat.(Onneksi on poikkeuksiakin ja hyviä tekijöitäkin löytyy.) Jään odottamaan, että Suomen korutaiteeseen palaa monimuotoisuus, sisältö, tarinat, muoto, veistoksellisuus, materiaalien käsittelyn osaaminen ja estetiikka. Ja myöskin kauneus. Koruhan on tarkoitettu ihmisen päälle puettavaksi ja koristautumista varten. Harva haluaa korulla korostaa rumuuttaan. (Kuten tiedämme jotkut ihmiset toki haluavat korulla kertoa mihin viiteryhmään kuuluvat).

Myös maailmalla korutaiteen suppeissa piireissä vallitsee hienostunutta korutaidetta rajoittava näkemys. Kävin äskettäin koruseminaarissa ja näyttelyssä Kööpenhaminassa, Design Museossa. Seminaarin julkaisuun oli tunnettu alan teoreetikko Liesbeth den Besten kirjoittanut artikkelin. Hän tuomitsi ja arvosteli Tanskan korukenttää ja totesi sen olevan vanhanaikaista, vaatimaton ta ja tylsää. Olen itse täysin eri mieltä. Tanskan korutaide on eleganttia, persoonallista, tyylikästä, veistoksellista, ammattitaitoista ja hyvällä maulla tehtyä. Se jatkaa Tanskan perinteikästä hopeasepäntaiteen linjaa ja historiaa. Vaikka allekirjoittanutkin on suuri nykytaiteen ystävä ja ihailija sekä uuden luovuuden ja kokeilun kannattaja en voi olla samaa mieltä den Bestenin rajoittuneiden mielipiteiden kanssa. Ei ole mitään syytä ja järkeä kritikoida negatiivisesti kaikkea vanhaa/vanhan jatkumoa ja traditioita ja määritellä korutaide uudestaan siten, että vain teoreetikoiden oma taidenäkemys nykykorusta ja sen suuntauksesta on hyväksyttävä. Täten tukahdutetaan yleisön kiinnostus uuteen korutaiteeseen, joka muutenkin on pienen taideyleisön kohde. Ihmisten taidekäsitys ja -ihanne ei muutu hetkessä ja maailmalla on paljon muutakin korutaidetta kuin eurooppalainen, Hollannista ja Etelä- Saksasta alkunsa saanutta kokeellista (hyvääkin), rajoittunutta korutaidetta. Eläköön monimuotoisuus ja eri tyylisuunnat.

Näyttelyissä näkee nykyään aivan liikaa muodoltaan epämääräisiä ja erilaisista materiaaleista tai esineistä koostettuja koruja. Nämä korut edustavat monasti huonoa makua ja ja niistä on vaikea löytää syvempää älyllistä merkitystä, analyyttisyyttä tai taiteellisia tavoitetta. Lisäksi käsityötaito ja tekniikan osaaminen puuttuvat usein näistä koruista, jotka niin usein ovat tämän päivän nuorten korutaiteilijoiden suosimia. Glenn Anderson kutsuu edellä mainitunlaista tekemistä termillä “sloppy craft movement” (huolimattoman ja sottaisen taidekäsityön suuntaus”).Tämä suuntaus on seuraus nykypäivän koulutuksesta ja asenteesta kouluttaa taitoja siten, että hämärretään käsitettä harrastelijamaisuuden ja ammattimaisen tekemisen välillä. Ja tunnettu yhdysvaltalainen korutaiteilija Bruce Metcalfkin kysyy miksi pitäisi ylipäänsä tehdä quasi-koruja, joita ei kukaan koskaan käytä ihmisvartalolla sosiaalisessa tilassa. Paljon korun voimasta ja olemuksesta menetetään mikäli korua käsitellään ainoastaan ideana.

Toivon, että näyttelyiden kuraattorit ovat rohkeita ja osaavia. Hyvältä kuraattorilta edellytetään henkilökohtaista näkemystä, taiteen laajaa tuntemusta, pitkäaikaista perehtyneisyyttä, osaamista sekä tyylitajua. Toivottavasti myös kykyä erottaa hyvä huonosta. Näyttelyihin tulee valita monipuolista taidetta ja pitää hyväksyä erilaisia tyylejä ja tekotapoja. Pidän toki esimerkiksi Rudt Petersin koruista ja myös Karl Fritschin sormuksista mutta korumaailmassa ei ole tilaa sadoille heidän tyyliään kopioiville nuoren polven tekijöille. On tärkeää ja syytä muistaa sekä tiedostaa, että on monia, hyviä tyylisuuntia ja tekotapoja. Hyvän ja arvostetun taiteilijan tunnistaa lähes aina hänen omasta, henkilökohtaisesta ja itse kehittämästään tunnistettavasta käsialastaan.

Mitä on korutaide? Korutaiteilijat, teoreetikot ja kuraattorit ovat laajentaneet korun käsitettä ja määritelleet uudestaan mitä koru ja korutaide on. Näin on tapahtunut huomattavissa määrin varsinkin viimeisen 50 vuoden aikana sekä kansainvälisesti että Suomessa. Monet näistä määritelmistä ovat epäonnistuneita ja keinotekoisia. Tästä näkee myös esimerkin Heikkilän mainitsemassa “Tuhkaa Ja Timantteja” näyttelyssä. Näyttelyssä on esillä ruokalautasista koostuva rakennelma, joka ei läpäisisi kuvataidenäyttelyn jyrytystä taiteellisen tasonsa takia eikä tätä korutaiteeksi kutsuttua lautaskoostetta voi edes millään määritelmällä luokitella tai kutsua koruksi. Lautanen on objekti, jota ei voi pitää päällä tai käyttää vartalolla eikä sillä voi edes koristautua (vrt adornment). En voi olla hämmästelemättä, että tällainen esine kuitenkin sopii ja läpäisee korutaidenäyttelyn valintakriteerit ja jyrytyksen. Lisäksi koru- ja muiden käsityöalojen taiteilijoiden tulisi tiedostaa, että se mikä kuvataidemaailmassa on joskus (aikanaan) ollut avatgardea ei välttämättä ole tänä päivänä enää avantgardea edes muissakaan taiteissa. Tiedostan, että mielipiteeni herättää keskustelua. Mutta mikäli korutaiteen ja nykykorun arvostusta halutaan nostaa ja lisätä suuren yleisön kiinnostusta siihen, on ensiksi nostettava esitettävien koruesineiden taiteellista tasoa ja käytettävyyttä. Kuuluisa korutaiteilija Ramon Puig Cuyas, Barcelonasta, on kirjoittanut allekirjoittaneelle (suora käännös): ” Nykyään tehdään monesti suurikokoisia esineitä, joita kutsutaan koruiksi tavoitteena luopua pienestä korukoosta. Näin nämä tekijät luopuvat korun käyttötarkoituksesta ja siirtyvät taidemaailmaan, jossa esineellä ei ole käyttötarkoitusta”. Allekirjoittaneen mielestä tällaisia esineitä ja objekteja ilman käyttötarkoitusta ei voi kutsua koruiksi. Kuvataiteella ja korutaiteella on suuri ero määritelmällisesti. Kuvataide on tarkoitettu esineeksi, joka roikkuu seinällä tai on vapaassa tilassa katsottavana, ilman mitään käyttöfunktiota. Kun taiteeseen tulee mukaan koru , siihen liittyy myös jonkinlainen käyttö, jonkinlainen käsityö, ja siihen liittyy myös se, että sitä voi kantaa vartalolla. Mikäli korutaiteilija tekee muita kuin koruina kannettavia teoksia, esimerkiksi objekteja, hänellä pitää olla uskallusta kutsua niitä muuksi kuin koruiksi. Ja uskaltaa hakeutua kuvataidenäyttelyihin muussa kuin korutaiteilijan roolissa.

Liian paljon tehdään ja nähdään suomalaisissa näyttelyissä nykyisin keskenkertaisia koruja. Matkitaan koulussa/oppilaitoksessa omaksuttuja tai maailmassa vallalla olevia yleisiä trendejä. Trendit muuttuvat, mutta hyvä taide säilyy ikuisesti. Täytyy varoa tilannetta, jossa tekijöiden kesken ( myös kouluissa ja yhdistyksessä) pienessä piirissä syntyy yhteisen tyytyväisyyden ja kehumisen suppea kerho. Tarvitaan kritiikkiä, ankaraakin, mielellään kuitenkin rakentavaa. Hyvän taiteen tekeminen on vaikea prosessi. Tästä huolimatta jään kaipaamaan enemmän kriittisyyttä sekä usealta tekijältä että kuraattoreilta ja lisäksi myös muilta korutaiteen sisäpiiriläisiltä ja mielipidevaikuttajilta.

Lasse Pahlman

Enemmän kirjoittajan mietteitä on luettavissa Art Jewellery Forumissa, Damien Skinnerin haastattelussa ( www.artjewelleryforum.org/collectors ), Liesbeth den Bestenin kirjassa “On
Jewellery” sekä Designmuseon juuri ilmestyneessä kirjassa “Koru Suomessa”, Marianne Aavin haastattelussa.

(Lasse Pahlmanin tarkoittama linkki on todennäköisesti tämä. Kiitos Anu ja Päivi. – toim.huom)

Standard

6 thoughts on “Lasse Pahlman: Kommentti korutaiteesta

Comments are closed.