Uncategorized

Tommi Aho: Kommentteja vähän kaikkeen

Päästyäni vihdoinkin tutustumaan Ruutiaisen väitöskirjaan, en voinut olla ottamatta kantaa hänen tutkimuksestaan ja samalla myös Korutaideyhdistys ry:stä sekä yleensäkin korutaiteesta käytyyn keskusteluun.

Aivan ensimmäiseksi joudun kuitenkin tunnustautumaan osa-aikaiseksi amatöörimäiseksi projektityöntekijäksi korutaiteen kentällä: olen jäänyt apurahajärjestelmien ulkopuolelle eli opiskeluaikaa lukuunottamatta toiminut sillä lähinnä oman pääoman turvin, sivutoimisesti ja yksin…

Niin ikään täytyy myös tunnustaa, että olen langennut Juhani Heikkilän kanssa lähes samojen ”asiavirheiden” pyörittelyyn koskien mm. Ruutiaisen väitöskirjassaan käyttämää termiä nykykoru mahdollisine merkityksineen ja viittaussuhteineen. Omalla kohdallani tämä tapahtui Ruutiaisen väitöskirjan esittelyssä Taideteollisuusmuseossa Helsingissä loppuvuodesta 2013. (Nykykorusta: Vaikka Ruutiainen viittaakin termillä ajoittain sen ”suppeampaan” merkitykseen, voinen kuitenkin kysyä onko tutkimuksen ainoa painopiste tältä osin pelkästään termin määrittelyssä vai myös määrittelyn kompleksisuuden esiintuonnissa? Mielestäni myös jälkimmäisessä ja lähes kristallinkirkkaasti. Koska kyseessä on väitöskirja, on se nähtävä myös argumenttina, jossa nykykoru on, mielestäni osittain myös tyylihistoriallisin perustein, rajattu viittaavan tietyllä aikakaudella esiin tulleisiin teoksiin ja tekijöihin. Kuten Ruutiainen itsekin toteaa, on rajaus keinotekoinen.) Kannattaako siis antaa ”ison kuvan” hämärtyä jos resonanssia esiintyy sen yksityiskohdissa? Tilannetta havainnollistaakseni voin esittää esimerkkikysymyksen liittyen Heikkilän erääseen omaan kommenttiin: Ovatko pukukorut todellakin tehty vain synteettisistä materiaaleista? Se, että koko kotimainen kuvataiteen kenttä laahaa muun maailman perässä, ei ole tutkijan vika. Emme kai voi myöskään olettaa, että termit tai nimikkeet säilyttäisivät saman merkityksensä aikakaudesta toiseen.

Uskoisin Ruutiaisen väitöskirjan laatimisen olleen kokonaisuudessaan työmäärältään suhteellisen haastavan huomioiden siinä käytetyt metodit, grounded theoryn ja diskurssianalyysin; kuinka esittää saadut tulokset havainnolisesti ja elävästi, kerronnallisesti, ilman turhaa akateemista jäykistelyä. Myönnän, että väitöskirjassa esiin tullut tutkimusaineiston keskustelevuus ajoittain haittaa ”itse asian” edistymistä eli luentaa; sen reflektiivisyys ilmenee välillä raportoinninkaltaisena toistona. Jos taas huomioidaan tutkimuksessa esiin tulleet muut näkökulmat, jotka Ruutiainen on suunnannut mm. taiteilijaksi tulemiseen ja toimintaan taiteen kentällä, ollaan mielestäni sillä alueella josta varsinainen keskustelu tulisi käydä. Huomioiden koko korualan ja sillä toimimisen haasteellisuuden on Ruutiaisen väitöskirja mielestäni siinä suhteessa merkittävin korualaan liittyvä kotimainen tutkimustyö tällä hetkellä: henkilökohtaisesti toivoisin että keskustelu voisi tältä osin jatkua pidemmällekin ja painottua enemmän hänen mainitsemiensa doksien ja portinvartijoiden rooleihin korutaiteen kentällä. Toisin sanoen: jos varsinaista taistelua ei korualalla olisikaan, niin kilpailua kuitenkin esiintyy ja mielestäni jopa vääristynyttäkin sellaista kategoriasta tai toimijan tasosta riippumatta.

En malta myöskään olla ottamatta kantaa edesmenneen Lars Pahlmanin kommenttiin Korutaideyhdistys Ry:n toiminnasta vaikka yhdistyksen hallitus tähänkin jo taholtaan taisi vastata. Pahlmanhan totesi muun muassa että pääkaupunkiseudulla todennäköisesti voisi olla enemmän yhdistyksen toiminnasta kiinnostunutta yleisöä. Mielestäni sen kaakkoissuomalaisuuteen on kuitenkin hyvät perusteet jo pelkästään sen takia että se kaiketi on perustettu Lappeenrannassa, eikö? Samaan hengenvetoon voin todeta kyseisen kaupungin museotoiminnan osalta tarjoavan sille hyvät puitteet: Linnoitukseen sijoitetut näyttelytilat ovat mielestäni tasoltaan korkealaatuiset ja sopivat hyvin korutaiteen esiin tuontiin. Toisaalta: olen syntynyt Helsingissä ja siellä pitkään asuneena tunnesiteeni sitä kohtaan ovat edelleen hyvin vahvoja, mutta kysyn silti miksi haluaisimme keskittää lisää kulttuurista toimintaa pääkaupunkiseudulle muualta kun resurssit koko maata ajatellen ovat kuitenkin rajalliset? Eikö Korutaideyhdistys ry:n kaltaisilla toimijoilla ole tehtävänsä myös pienempien paikkakuntien kulttuurin elävöittäjinä? Tähän viitaten voin tietenkin kysyä myös: Onko tarkoituksenmukaista että pääkaunkiseudun ulkopuolelle sijoittuvien taidetoimikuntien myöntämät apurahat käytetään pääkaupunkiseudulla tapahtuvaan taiteelliseen toimintaan kuten esimerkiksi siellä työskentelyyn?Jos taas keskitytään pelkästään näyttelytoiminnan tarkasteluun, uskallan väittää että Korutaideyhdistys ry on tällä hetkellä aktiivisin, ulospäinsuuntautunein ja kenties, jos muutamaa puhtaasti kaupallisesti alalla toimivaa ei huomioida, jopa kansainvälisin korualan instituutio Suomessa. Niin ikään monet yhdistyksen yksittäiset näyttelyt ovat olleet innovatiivisuudessaan todella erinomaisia oivalluksia ainakin kotimaista kontekstia ajatellen.

Mielestäni hyvänä esimerkkinä tästä toimii muun muassa Kontti -näyttely joka pidettiin Lasipalatsin kulmalla Helsingissä viime vuosikymmenen puolella. Yleisesti ottaen Korutaideyhdistys ry melko runsaan jäsenmääränsä kautta edustaa korutaidetta monimuotoisesti ja on kenties siksi hieman hankala kokonaisuudessaan sovittaa nykykorun tiukimpaan määritelmään. Toisaalta onhan sen toiminnalla sanottu olevan myös rajoja rikkova luonne joten välitilassa oleminen on siten melko luontevaa; tilaa on siis sekä konventionaalisemman korumuotoilun että nykytaiteen suuntaan.

Todellista rajapintaa näillä ei liene olemassakaan… Olen tosin itsekin joutunut tähän liittyvästä vastakkainasettelusta tilille keskustellessani kahden korutaiteilijan kanssa ja siteerattuani leikkimielisesti erästä Helsingissä toiminutta galleristia jonka valikoimaan on kuulunut monen  Korutaideyhdistys ry:n jäsenen töitä: ” … jos ei taidetta, niin ainakin hyvää designia…”. Muun muassa Tuhkaa ja timantteja – näyttelystä käydyn keskustelun osalta ymmärrän hyvin miksi nykykoru halutaan nähdä marginaalisena ilmiönä. Tähän tahtotilaan liittyen esitän erään kysymykseni toistamiseen: onko se todellakin sitä, jos huomioidaan se laajuus jolla se on edustettuna eri oppilaitoksissa ympäri maailmaa? Toisaalta ymmärrän hyvin myös Pahlmanin suhtautumisen taidekorun kategoriassa esiintyvään ilmiöön, jossa teokset korumaisuuden hämärtyessä saavat usein intertekstuaalisia piirteitä välineen muuntuessa muun nykytaiteen kentän kanssa samankaltaiseksi. Tällöin voitaneen kysyä: jos (nykyinen) korutaide on kysymys, niin onko se enään kovin relevantti sellaisena jos se on esitetty jo aikaisemmin jossakin toisaalla ja samalla tavalla? Tehdessäni valintaani galluppiin, jossa haluttiin selvittää Design pääkaupunki 2012:n kiinnostavin näyttely/teos/tapahtuma pidin siinä vaihtoehtona Tuhkaa ja timantteja – näyttelylle Helsingin keskustaan sijoiteltuja Michael Weinmanin suunnittelemia punaisia MoRoll -istuimia. (Viimeksi mainitut olivat itse asiassa pääkaupungin 200-vuotis ”syntymäpäivälahja”.) Rajaamiseni näihin kahteen perustui siihen, että kumpaakin yhdisti joitakin selkeitä yhteisiä piirteitä. Esimerkiksi penkkejä en kertaakaan nähnyt kenenkään käyttävän vaikka kohtasin ne keskustassa liikkuessani lähes päivittäin…. Itselleni on selvää että tämä ”koskemattomuus” tragikoomisuudessaan kuvastaa elitismiä tai tahatonta pyrkimystä siihen, josta tietyillä muotoilun ja taiteen osa-alueella ei kaiketi tulla koskaan pääsemään eroon. Mitä korujen rumuuteen tai kauneuteen tai yleensäkin niiden punk -henkisyyteen tulee, en ota Heikkilän yksinkertaistavaa kommenttia tältä osin täysin vakavissani: olivathan näyttelyssä esillä olleet keskenään melko erilaisia. Mielestäni koko Design pääkaupunki hanke huipentui Pekka Timosen esittämään tulkintaan hankkeen tuottamasta lisäyksestä Helsinkiin tulleiden matkailijoiden määrässä. Tämä lisäys itse asiassa mahtunee hyvin siihen samaan marginaaliin jolla pelkkä venäläisturismi kasvoi Helsingin lisäksi yhtälailla myös muuallekin Suomeen suuntautuneessa matkailussa kyseisenä vuonna, joten…?

Edelliseen viitaten vakavuus jonka Heikkilä myös mainitsee, ei mielestäni tule esiin yhden yksittäisen korutaidetta esittelevän näyttelyn töissä vaan korostuu usein hieman laajemmassa mittakaavassa taiteen ja myös muotoilun ympärillä: ärsytyskynnys politikointiin eri toimijoiden osalta on usein matala ja siihen ryhdytään olettamuksien ja jopa mielivaltaisien tulkintojen perusteella. Toisaalta varsinkin ne toimijat, jotka kokevat olevansa päättävässä asemassa mutta varsinainen tekeminen, eli taiteellinen toiminta tai tutkimustyö, on jäänyt pelkäksi ”hallinnoinniksi” jossakin instituutiossa, ovat osoittautuneet usein herkkähipiäisimmiksi negatiiviseksi kokemaansa kritiikkiä kohtaan jolloin myös tarve rajaamiseen tai poissulkemiseen ”vihollisleiriinkuuluviin” syntyy melko heppoisin perustein. Voidaanko tällaista herkkänahkaisuutta pitää indikaattorina ohueksi jääneestä toiminnan vaikuttavuudesta?

Epäilemättä juuri näin ja varsinkin jos siihen liittyy vielä mustamaalaamista ja panettelua, joka on suomalaiselle yhteisölliselle toiminnalle usein hyvinkin ominaista. Toisin sanoen: puhe peittää regression ja korvaa tekemisen, kehittymisen ja edistymisen. Tässä mielessä Heikkilä jaPahlman ovat oikeassa: mielestäni koruala tarvitsee opettajia, joiden osaaminen ja kokemuspohja sillä on riittävän laaja-alaista ja syvää, ei yhden tutkimusmetodin ”hallitsevia” pinnallisia viranhaltijoita, jotka eivät pysty ottamaan vastuuta tekemisistään, vaan joiden tulisi kyetä toimimaan myös ilman instituutioiden ja pitkäaiakaisien virkojen/ toimien tuomaa turvallisuuden tunnetta.

Tarkasteltaessa Korutaideyhdistys ry:n toimintaa näkökulmasta, jossa huomioidaan siihen melko tiiviisti linkittynyt toinen instituutio eli Saimia ammattikorkeakoulu, on se mallina mielestäni esimerkillinen muille vastaavan tason toimijoille; siirtymävaihetta opiskelun jälkeiseen toimintaan ei välttämättä rasita turhat tauot vaan jatko on helpommin saavutettavissa. Tavallaan yhdistys paikkaa myös mm. muiden ammattikorkeakoulujen vajetta tässä suhteessa: sen jäsenistöön kuuluu esimerkiksi Lahdesta ja Kuopiosta valmistuneita. Yhteiskunnallisen vastuun voi siten sanoa ulottuvan melko laajalle. Tietämättä sen tarkemmin mihin Heikkilä kirjoituksensa otsikolla Piilotetun kiven salaisuus viittaa, varsinaisia draamanaineksia näen nykyisin pitkälti siinä, että kivi on jäämässä materiaalina marginaaliin kaikissa suomalaisissa korualan oppilaitoksissa, jopa Saimiassa jossa se ennen on ollut se ensimmäinen opiskeltava materiaali. Henkilökohtaisella tasolla menetys ei itselleni ole suuri; edellytykset autonomiaan saavutin kivien kanssa jo opiskeluaikana ja pitkälti itsenäisesti, vaikka matkaani tuolloin kuormittikin mm. eräiden tiettyjen portinvartijoiden edustama dogmaattisuus.

Tommi Aho

… projektityöntekijä (ks.edellä)

Standard
Uncategorized

Juhani Heikkilä: Vastakommentti Ruutiaisen kommenttiin

Ymmärrän kyllä väitöksen kysymyksen asettelun ”puheesta” ym, enkä epäile tutkimuksen luotettavuutta ja muodollista pätevyyttä. Lopputulemasta uskallan olla eri mieltä. Väitöksen tarkastanut Helena S. ei ole korutaiteen asiantuntija. Ruutiainen esiintyy ja toimii koruasiantuntijana. Väitöstä kehystävä historia ja korutaidemanifesti on selkeä ja tulee esiin myös Ruutiaisen kuratoinnissa, luennoissa ja aikaisemmissa teksteissä.

Tässä muutama häiritsevä seikka väitöskirjasta:

  1. Ruutiainen ihmetteli Petteri Ikosen väitöksen modernismiin liittyviä tekstejä.
  2. Jivan Astfalkin tekstejä Ruutiainen myös kommentoi, mutta niin hämärästi etten ymmärtänyt tarkoitusta.
  3. Väitöksessä mainitaan että amerikkalaisen galleristin Helen Druttin kuratointia on kritisoitu ”piireissä”

Suurimmalta osalta koruasiantuntijoista ja taiteilijoista on jäänyt huomaamatta muutos modernismista postmoderniin. Jo Bauhausin ajoista modernismin metodit taipuvat sujuvasti sekä muotoiluun että taiteeseen. Tämän klassisen perinteen mukaan jokaisella materiaalilla on erityisiä ominaisuuksia, valmistustavan lisäksi joista syntyy (henkistyy) materiaalille ominaisia muotoja. Esim Clan korut 1970-luku, muotoilu ja Janna Syvänojan taide.

Modernismin yksi ongelma on se että monet taidevaikuttajat ovat jääneet poteroon ja pitää sitä ainoana oikeana. Myös Taik:issa 1990-luvulla ylemmältä taholta ilmoitettiin, virallisesti, että pitäisi hypätä postmodernismin yli ja siirtyä suoraan seuraavaan vaiheeseen! Siis takaisin modernismiin.  Janna Syvänojan upeissa puhelinluettelokoruissa on myös sisältöä, mutta jos korun paperi on kaupasta ostettua, merkitys katoaa. Modernismin metodilla on vaikea luoda sisältöä. Ruutiaisen väitöksessä oli näitä kummallisia materiaali kasaumia, joita taiteilija ja kuraattori joutuvat tuote selostamaan.

Postmodernismi on asenne, jossa koko taidehistoria on käytössä. Esim. esittävän kuvan tekijänä on helpompaa tehdä kommentoivaa, sisällöllistä taidetta.

Englannissa toimiva Jivan Astfalk kävi 1990-luvulla Suomessa ja teki aiheesta väitöskirjaa. Astfalk teki yhdessä muiden kanssa 2005 suuren Contemporary Narrative European Jewellery näyttelyn (Suomesta mukana J.Heikkilä ja Tuija Markonsalo).

Modernismin kummallisin puoli on edelleen ylläpidetty avantgarden myytti. Modernismiin on aina kuulunut muutos ja uudistuminen. Kuuluisa amerikkalainen historioitsija Donald Kuspit totesi osuvasti että avantgardisti on vallitseva, sovinnainen ja kyyninen taiteilija tyyppi joka ei seuraa kutsumusta vaan luo uraa. Ruutiainen peräänkuuluttaa useasti väitöskirjassaan uutta estetiikkaa, rumuutta. Minä väitän että epämääräinen ja huonosti tehty on huono vielä sadan vuoden päästä, eikä näitä tekijöitä muisteta uudistajina. Pidän tämän myytin ylläpitämistä ja levittämistä vastuuttomana. Kuspitin sanoin, taiteeseen pitää palauttaa sen inhimillinen tarkoitus.

Helen Drutt on hermostuttanut monia, koska hän vaati näyttelyihin sisältöä. Itse opin Druttin kuratoinnista paljon. Monipuolinen Drutt palkittiin ansaitusti joitakin vuosia sitten Yhdysvaltojen merkittävimpänä taidekuraattorina!

Juhani Heikkilä

Standard
Uncategorized

Päivi Ruutiainen: Keskustelunavausta Juhani Heikkilän tekstiin

Väitöstutkimuksista käytävä keskustelu jää usein akateemisiin piireihin, paitsi jos siinä esitetään jotain yleisemmin kiinnostavaa. Minun on tosin oikaistava joitain virheellisyyksiä, joita Juhani Heikkilän tekstissä on.

Ensinnäkin, jos kuka tahansa lukija odottaa, että väitöskirjani Onko puhelinkoppi koru – Nykykoru taiteen kentällä (2012) olisi yleinen katsaus koruun ja/tai sen historiaan, niin tämä odotushorisontti ei täyty. Tavoitteeni ei ollut tämä, vaan väitöskirjan päämäärät on käsitelty tutkimuskysymyksissä. Kaksi muuta asiaa ovat myös keskeisiä tutkimuksen ymmärtämisen kannalta: tutkimuskohteena eivät ole olleet tekijät eivätkä artefaktit, vaan näistä tuotetut puheet. Samoin se, että käytin Pierre Bourdieun kenttäteoriaa viitekehyksenä on vaikuttanut suuresti moniin asioihin.

Heikkilän arviointi väitöskirjastani on kiinnostava, koska hänen tekstissään kyseenalaistetaan vahvasti akateemiseen tutkimukseen liittyvän väitöskirjatyön luotettavuus, tieteellisyys ja uskottavuus. Väitöskirjat tehdään aina jostain näkökulmasta ja ne käyvät läpi perusteellisen käsittelyn: pitkän ohjausprosessin, esitarkastusprosessin ja lopullisen väitöstilaisuuden. Väitöskirjatyöni ohjaajat professori FT Tuija HautalaHirvioja ja YTT Leena Suopajärvi eivät ole puuttuneet Heikkilän mainitsemiin ja virheellisinä pitämiin asioihin. Esitarkastusprosessissa eikä väitöksessä vastaväittäjänä ollut professori FT Helena Sederholm kiinnittänyt niihin huomiota. Sederholm kiitti erityisesti sitä, miten tutkimuskysymykset on asetettu selkeästi ja niihin vastataan.

Heikkilä tulkitsee, että olen tehnyt vääränlaisia diskursseja ja samalla hän antaa ymmärtää, että olen luomassa jotain diskurssia, jolla ei ole pohjaa. Väitöskirjassani todetaan, kuten muissakin diskurssianalyysia käyttävissä tutkimuksissa, että diskurssit perustuvat tutkijan tulkintaan. Ne neljä diskurssia (uudet ja vanhat fundamentalistit, perinteenkannattajat ja uudistajat), jotka esitän väitöskirjassani pohjautuvat tutkimusaineistooni. Ne ovat koosteita puheista ja diskurssianalyysissa puhe tarkoittaa myös tekstiä ja silloin samassa puheessa voi olla osia useanlaisista diskursseista. Toki hyvin tunnistettavaa on joissakin korualan puheissa tarve määritellä tarkkaan asioita.

Toinen merkittävä asia diskurssien kannalta on se, että olen käyttänyt Bourdieun kenttäteoriaa ja hänen mukaansa kaikilla kentillä on jatkuva taistelu. Koska diskurssit pohjautuvat aineistooni, kuvaavat ne senhetkistä tilannetta, mutta samalla ne kuvaavat myös niitä positioita, joita kentällä mahdollisesti on. Diskurssien nimityksetkin johtuvat siitä, että käytin Bourdieuta, koska hän liittää yhteen uskonnon ja taiteen pyhyyden: molempiin asioihin on uskottava.

Kaikessa tutkimuksessa on erilaista tutkimusaineistoa sekä tutkimuskirjallisuutta. Käyttämäni tutkimusaineisto on varsin monipolvista, eikä ainoastaan kotimaista. Sen arviointi, miten hyvin tutkimusaineisto soveltuu tutkimukseeni tekivät jo ohjaajani ja kiinnostavaa onkin se, että Heikkilä nostaa esille kirjoittajia, jotka hänen mielestään ovat tärkeitä. Omaksi harmikseni en kykene lukemaan hollanniksi, koska esimerkiksi tällä kielellä tuotettu korukirjallisuus ja sen myötä korupuhe olisi luultavasti ollut erityisen arvokasta ja tuottanut mahdollisesti huomattavasti lisäarvoa. Varsinkin sen takia, että maalla on pitkä koruhistoria.

Heikkilä nostaa esille historian epäselvyydet, joista hän tekee päätelmät tietämättömyydestä(ni) tai tendessistä(ni). Kompetenssieni tai osaamiseni esittelyn koen varsin turhaksi tässä tekstissä. Toimin aikaisemmin museonjohtajana ja taiteilijan muiston omistaminen: kuka saa puhua hänestä ja millä tavoin tulee eittämättä mieleen Heikkilän tekstistä. Mutta ilmeisesti on tarpeellista tuoda esille se, että haastattelin Gijs Bakkeria vuonna 2009 ja sen perusteella kirjoitin hänestä artikkelin Taide & Designlehteen. Kuten aiemmin mainitsin, ei väitöskirjani pyrkinyt tekemään korun historiaa, ja korun historian suppea esittäminen oli taustoittavaa, jolloin tekstin funktion kannalta oli täysin tarpeetonta esittää kenen tahansa tekijän koko uraa. Esitin vain joitain sellaisia asioita, jotka ovat olleet vaikuttavia tekijöitä siihen, mitä korussa on tapahtunut. Siksi en käsitellyt Doukaan toimintaa Kalevala Korussa yms yms.

Heikkilä kaipaa 1960-luvun kriittistä arviointia, joten odotan kiinnostuneena sitä. Suomalaista koruhistoriaa on kirjoitettu vähän, joten tutkittavia asioita on paljon.

Päivi Ruutiainen
FM, TaT

Standard
Uncategorized

Juhani Heikkilä: Arvio Päivi Ruutiaisen väitöskirjasta

Kirjoitus julkaistiin Korutaideyhdistyksen Facebook-sivuilla eilen 14.8.2013.

Facebookin kaikille avoin ryhmä löytyy osoitteesta: https://www.facebook.com/groups/125299427501398/

———————————————————–

 

Korutaiteen väittämät

Aikaisemmat korutaidetta käsittelevät väitöskirjat ovat näyttäneet tekijöiden oman uran edistämiseltä, siksi yleisesitystä korutaiteesta on odotettu.

Päivi Ruutiaisen väitöskirja kompastuu kuitenkin historian epäselvyyksiin . Onko kyse tietämättömyydestä vai jostain tendenssistä, jää hämäräksi. Kirjassa kysytään usein – kenellä on oikeus kommentointiin ja että alalla käydään taistelua?

Kansallinen ja kansainvälinen sekaantuu tarpeen mukaa, ja joskus mainitut henkilöt ovat väärissä yhteyksissä. Gijs Bakker jätti jo 80-luvulla väitöskirjan 60-lukulaisen ajattelun taakseen. Bakker liikkuu sujuvasti kuvataiteen, korutaiteen ja esinemuotoilun maailmoissa. Perustanut esim. tunnetun käyttöesine muotoilua tuottavan Droog ryhmän.

Väitöksen 1980-luku liittyi kansainvälisiin asioihin ja jäi hämäräksi, mutta 90-luvun Suomesta Ruutiainen toteaa seuraavaa: Laman takia oli hiljaista, mutta sentään Eila Minkkinen ja Kirsti Doukas teki ”vartalokoruja”. Nyt ollaan metsässä! Minkkinen on tunnettu taiteilija, mutta Doukas tunnetaan Kalevala Korun suunnittelijana. Kalevalakoru ja myös Björn Weckström mainitaan usein, vaikka missään maailmassa teollisuutta ei pidetä korutaide liikkeen osana. Sen sijaan Bertel Gardberg  ja Olli Tamminen (jota ei mainita kertaakaan!) ovat keskeisiä hahmoja korutaiteen syntymiselle Suomessa.

Lyhyt historia:

Suomalaisen korutaiteen räjähdys oli 1970- 80-luvun taitteessa, jolloin Olli Tamminen aloitti alan koulutuksen Taideteollisessa korkeakoulussa ja päästi pullon hengen irti! Itse olin Tammisen ja Gardbergin oppilaana ja aika nopeasti myös Kaj Frankin assistentti opettajana hänen ”vihellyspilli” projektissa. Gardbergin pyynnöstä aloin käydä Kaakkois-Suomessa kehittämässä kivi ja korukoulutusta. Matti Mattsson ja Harri Syrjänen alkoivat opettaa, Tammisen lisäksi, Taikin kursseilla. Designmuseo oli aktiivinen korun suhteen ja Atelje 585 sekä Galleria P.Debré esittelivät suomalaisia ja kansainvälisiä taiteilijoita. 1980-luvulla keskeiseltä tuntui selvittää suhde modernismiin, muotuiluperinteeseen ja kansainväliseen 60-lukulaiseen korutaiteeseen.

”Hiljaisella!” 1990-luvulla Satu ja Olli Tamminen sai tehtyä Taik:iin metalli- ja korutaiteen lehtoraatin, jota hoidin vuodet 1989-2000, jonka jälkeen lehtoraatti lopetettiin. Satu Tamminen johti koko käsi- ja taideteollista ohjelmaa Taik:issa. 1990-luvulla oli Subject- näyttelyiden sarja, jossa maailman tunnetuimmat taiteilijat, opettajat sekä merkittävimmät koulut Euroopasta Japanista ja USA:sta (Gerrit Rietvelt Academie, Hiko Mizuno College, State University of New York ym.) tekivät töitä yhteisiin projekteihin Suomessa. Esim. Gijs Bakker, Ruud Peters, David Watkins ym. Taiteilijat ja opiskelijat tapasivat yhteisissä seminaareissa Suomessa.

Lahden koulusta valmistuneet Kaarin Bonde Jensenin ja Eija Mäkelän tekemä Suomalainen Koru –näyttelysarja syntyi näyteikkunaksi suomalaiselle ja ulkomaisille vieraille. Designmuseo ja amerikkalainen galleristi Helen Drutt tekivät aktiivista työtä korutaiteen hyväksi. Tärkeää 90-luvulla oli myös Baltian mukaan tulo ja pohjoismaiden yhteistyö, koskien kouluja sekä korutriennaaleja.

Väitöskirjan oneglma on myös , että joskus puhutaan laajasti koko korukulttuurista ja välilä taas itse korutaiteesta (nykykoru). Itse lopetin koko korukulttuuriin perehtymisen tutustuttuani Oppi Untrachtin tiiliskivimäisiin kirjoihin.

Hyvää taas on että Ruutiainen on tutustunut P.Dormerin ja R.Turnerin The New Jewellery teokseen. Se on edelleen paras esitys 1960-70-luvuilla syntyneestä korutaide ajattelusta.

Tässä tiivistelmä Dormerista

  1. Erilaiset materiaalit käytössä
  2. Myös karkeat ja halvat
  3. Statuslähtöisyyden välttäminen
  4. Kliseiden välttäminen

Sen sijaan että tarkastelisi puoli vuosisataa vanhaa oppia kriitteisesti, väitös selvästi puhuu 1960-lukulaisen ajattelun puolesta. Tässä on jotain uskonnollisen kultin kaltaisia piirteitä. Vanhat gurut kiertää saarnaamassa kyseenalaista oppia. Jotkut heistä on niin ”hyviä” opettajia että niiden jalanjälkiä voi seurata maasta toiseen.

Toisin kuin Ruutiainen, 60-lukua pitää viimeistään nyt tarkastella kriittisesti! Korutaide ja kuvataide on aina (3) status lähtöistä toimintaa. Se on aina hyvin hinnoiteltua, marginaalista  puuhastelua ja taiteilijat brändejä. Pari muutakin kolleegaa tajusi jo 70-luvulla että status ja ekologia ongelmaan voidaan vastata vain studiotuotannolla. Viisikymmentä vuotta tärkein sisältö on ollut statusvastaisuus. Korun status kysymys,  tekemisen motiivina, käsiteltiin loppuun yli 20 vuotta sitten kun Peter Scupik teki näkymättömän sormuksen jota kaksi poliisia vartioi näyttelyssä.

Ruutiainen puhuu paljon siitä kuinka vanha fundamentalistit haluaa käyttää perinteisiä luonnonmateriaaleja kun taas uudistaja fundamentalistit haluavat käyttää (1)(2) arkisempia ja karkeampia rautakauppa materiaaleja, joskus jopa kierrättävät vanhoja tavaroita koruissa. Kuten tiedämme, rautakaupassa synteettisiä kivi ja puu jäljitelmiä esiteltäessä, käytetään pieniä mallilevyjä. Näin joku aika sitten tällaisista levyistä tehdyn korun. Se oli sommittelultaan heikko ja jäin miettimään mikä siinä olisi radikaalia tai antaako se jotain taiteellista elämystä? Tiedämme että on olemassa ihmisen luomia synteettisiä materiaaleja tai luonnon materiaaleja. (Kai Kalin totesi osuvasti Trash Designista) ettei hyödytä kierrättää ongelmallisia materiaaleja paikasta toiseen. Ekologisesti olisi parempi tehdä kestäviä, sukupolvelta toiselle siirtyviä asioita. Jos korun sisältönä vuosikymmeniä on karkeat ja halvat materiaalit, niin silloin jatketaan samaa perinnettä jossa merkitys määräytyi grammoissa ja karaateissa.

(4) Ruutiainen puhuu paljon kliseiden välttämisestä, uudesta kauneudesta, ”hyvän maun” vastustamisesta. Väitöksen mukaan yhdistävä tekijä koru- ja kuvataiteiden välillä on koristeellisuus ja kitsch. Tätä on kuultu taidekirjoittelussa paljon viime vuosikymmenillä. Eikö hyvä tai huono maku ole yhtä ongelmallisia? Mielestäni kitsch taiteilija Jeff Koons ei ole parempi kuin vaikka Gerhard Richter, joka ei ole kitsch.

Väitöskirjassa on myös ansioita, mutta lopputulemassa on mielestäni virhe. Ruutiainen käyttää käsitettä vanha ja uusi fundamentalisti. Väittämässä vanha fundamentalisti diskurssi määrittelee korun kokoa, materiaaleja, tekniikoita, kauneuskäsityksiä ja kehollisuutta.

Tässä ilmeisesti puhutaan koko korukulttuurista. Ongelma on siinä että korun koko, materiaalit ym. vaihtelee radikaalisti paikasta ja kulttuurista riippuen. Toisaalta tässä tarkoitetaan yksinkertaisesti fraasia, että vanha fundamentalistit haluavat arvokkaita, jalometallikoruja. Sodan jälkeen alkoi kuitenkin Euroopassa suuri muutos. On tutkittua tilastotiedettä kuinka ylivoimaisesti suurin korualue on teollisesti tuotettu pukukoru tavara. Siis synteettisistä materiaaleista tehtyä kulutustavaraa. Myös jalometalli teollisuus on kulutustavara tuotantoa, mutta edes kierrätettävää.

Toisin kuin Ruutiainen, tässä pitäisi tarkastella vain korutaidetta, siis uuden korun liikettä joka alkoi 1960-luvulla. Loogisesti; Dormerin ja Ruutiaisen opeilla toimivat taiteilijat ovat siis vanha fundamentalisteja, perinteiden ylläpitäjiä. Uusfundamentalistit, kuten Ruutiainen jossain yhteydessä kirjoitti; tekevät jotain jota ei voi määritellä, koska se on muutoksen tilassa.

Olisiko aika siirtyä 2000-luvulle.

 

Juhani Heikkilä

 

Standard
Uncategorized

Alternatives-galleria Roomassa

Vierailin toukokuussa 2013 Roomassa ja pakollisten historiallisten nähtävyyksien ja nautinnollisten jäätelöiden lisäksi löysin sieltä myös paikallisen korutaiteeseen erikoistuneen Alternatives-gallerian. Galleria on katukuvassa sangen huomaamaton ja meinaa helposti hukkua muiden liikkeiden joukkoon. Etsiminen kuitenkin kannattaa ja ovikelloa soittamalla pääsee tutustumaan laajan tekijäjoukon teoksiin.

Galleria on sisältä suhteellisen pieni, mutta silti avara. Teokset on laitettu esille metallisten hyllyjen väliin ja niiden edessä on suojaavat lasiovet.Ne ovat kuitenkin miellyttävällä korkeudella ja korujen tarkastelu onnistuu riittävän hyvin. Tilassa on myös pieni erillinen näyttelytila, jossa on keskitetysti esillä valitun taiteilijan (tai ryhmän) teoksia. Vieraillessani galleriassa näytillä oli onneksi vielä Mari Ishikawan Hanging Gardens, sillä verkkosivujen mukaan näyttelyn olisi pitänyt päättyä juuri ennen saapumistani Italiaan.

Alternatives - Galleria Kuva: Mikko Holm

Alternatives – Galleria Kuva: Mikko Holm

Taiteilijoista suurin osa on Keski-Euroopan maista, mutta tekijöitä on myös mm. Kanadasta, Tanskasta, Ruotsista ja useampi etenkin Japanista. Suomalaisista taiteilijoista edustettuna on Janna Syvänoja. Gallerian taiteilijat löytyvät osoitteesta http://www.alternatives.it/gallery.html.

Vaikka suomalaiset puuttuvat Jannaa lukuunottamatta gallerian valikoimista, voi teoksia katsomalla huomata yhtäläisyyksiä suomalaisiin teoksiin ja tekijöihin muotokielessä, materiaalivalinnoissa sekä teosten välittämien tunnelmien kautta. Maria Cristina Belluccin teoksissa on samaa leikkimielisyyttä kuin Elli Hukan teoksissa (nähtävillä Lempivärin Facebook-sivuilla https://www.facebook.com/Lempivari). Siinä missä Marian työt leikkivät kolmiulotteisilla muodoilla, syntyy Ellin töissä sama vaikutelma viimeistellyn lakkapinnan kautta, jolloin niihin tulee samaa syvyysvaikutelmaa ja väri itsessään hehkuu voimakkaammin. Kathryn Parlingtonin töissä taas on samaa runollisuutta ja herkkyyttä kuin Melitina Balabinin ja Nikolai Balabinin töissä (www.balabin.net). Taiteilijat tuntuvat pyrkivän säilömään tunnelmat koruiksi ja kantajan tehtäväksi jää vaalia niitä ja kertoa niistä.

Maria Cristina Bellucci Kuva: Mikko Holm

Maria Cristina Bellucci Kuva: Mikko Holm

Muutoin gallerian töistä jäivät mieleen Suinchiro Nakashiman punaiset lankamaiset sormukset, jotka muistuttavat siitä, kuinka yksinkertainen viiva on vahva (tässä korostetusti punainen) elementti ja se mahdollistaa yksinkertaisuudessaan äärimmäisen paljon. Marie Louise Kristensenin työt tuovat taas esiin saman teeman, joka oli esillä myös Connecting Identities -näyttelyn teoksissa esillä. Arvottomien ja arkisten esineiden ja jätteiden nostaminen esiin muuttamalla ne koruiksi toteutuu hänen töissään erilaisten roska-astioiden muodossa. Hän on rakentanut kolmesta eri jäteastiasta pienoismallit, joita on mahdollista kantaa koruina (ja kenties säilöäkin niihin jotain?).

Roomassa vieraillessa kannattaa todellakin käydä tutustumassa tähän pieneen paikkaan. Muutoin kaupunki ei tarjoa korutaiteesta kiinnostuneelle nähtävää, vaikka onkin keskeinen kaupunki muotisuunnittelun ja -tarjonnan alalla. Erikseen pitää mainita vielä erittäin ystävällinen ja puhelias galleristi, joka mainosti syksyllä Salón alueella järjestettävää paikallista korualan tapahtumaa, josta löytyy lisätietoa osoitteesta http://www.agc-it.org/events/1060/premio-fondazione-cominelli-per-il-gioiello-contemporaneo-2013.html. Olen tuolloin alueella reissaamassa, joten ainakin itse pyrin sisällyttämään kyseisen tapahtuman matkasuunnitelmiini.

Alternatives:

Via d’Ascanio, 19 (Via della Scrofa) 00186 – Roma.
In the heart of ancient Rome.

Opening times:

Winter: Mondays – 9.30am – 3.30pm
Tuesday-Friday
10.00am-7pm

Saturday 10.30am-7pm

Summer: Closed Saturdays
Monday-Friday
10.00am-7pm

www.alternatives.it

Standard
Uncategorized

Connecting Identities – Näyttely Saimaan ammattikorkeakoulun Skinnarilan kampuksella

Toista sataa teosta katsottavana ja auto seisoo sakkopaikalla ulko-oven välittömässä läheisyydessä. Tällaisin lähtöasetelmin menin katsomaan kansainvälistä Connecting Identities -kiertonäyttelyä, joka esitteli tiedotteen mukaan kattavasti 35 korutaiteen opiskelijan teoksia kuudesta eurooppalaisesta yliopistosta ja ammattikorkeakoulusta. Näyttelyprojektin lähtökohtana oli opiskelijoiden verkostoituminen jo opiskeluaikana. Näyttely oli esillä Saimaan ammattikorkeakoulun Skinnarilan kampuksella Lappeenrannassa 4.-28.4.2013 välisenä aikana. Siitä julkaistiin myös katalogi.

Connecting Identities - Näyttely Skinnarilan kampuksella Kuva:Mikko Holm

Connecting Identities – Näyttely Skinnarilan kampuksella Kuva:Mikko Holm

Saimaan ammattikorkeakoulun Skinnarilan kampus sijaitsee vajaan seitsemän kilometrin päässä Lappeenrannan keskustasta. Alue on osa suurta yliopistokampusta, jonka muodostavat Lappeenrannan teknillinen yliopisto ja Saimaan ammattikorkeakoulu. Tilassa ei ole erillisia kuvataiteen esittämiseen tarkoitettuja alueita, vaan näyttelyn teokset olivat esillä kampuksen ruokasalin yhteydessä päärakennuksen aulassa.

Connecting Identities Kuva: Mikko Holm

Connecting Identities Kuva: Mikko Holm

En kannata taiteen tunkemista ainoastaan museoihin ja gallerioihin, vaan toivon sen tavoittavan ihmisiä laajasti. Pidän siitä, että kohtaan teoksia yllättävissäkin paikoissa. Ratkaisultaan tämä ei ollut kuitenkaan paras mahdollinen. Tilan ongelmana oli kuitenkin vierailuni aikaan osunut ruoka- tai kahvitauko, jonka ansiosta sali oli täynnä ihmisiä ja teoksiin oli paikoin vaikea keskittyä, etenkin kun tilat oli pitänyt käyttää mahdollisimman tarkasti teosten suuren määrän vuoksi. Seinälle levyjen päälle asetettujen teosten tarkastelu tapahtui ongelmitta, mutta lasivitriinissä olevien teosten katsominen oli jo huomattavasti hankalampaa. Suuret pinnat loivat heijastuksia ylemmille tasoille sijoitettujen korujen katsomisessa oli omat ongelmansa, sillä niitä pystyi katsomaan oikeastaan vain alaviistosta. Tällöin osa kolmiulotteisesta teoksesta jäi pimentoon. Teosten tiedot olivat myös erillisessä vihkossa, joka roikkui tilan laidassa ja sen tarkastelu oli paikoin sekavaa. Kun tähän kokonaisuuteen yhdistää vielä varatut vieraille tarkoitetut pysäköintipaikat, sen pakottamana tehty luvaton pysäköinti ja mielikuva lappuliisasta (tai -lassesta), joka vaistonsa ohjaamana lähestyy pahantekijää, ei alkutunnelma ollut positiivinen.

Näyttelylle olisi suonut mielellään paremmat olosuhteet, sillä se oli laaja katsaus eri maiden korutaiteeseen ja siihen, millä tavoin tekijät lähestyivät samaa aihetta. Eri korkeakouluista olevat opiskelijat muodostivat kuusi eri ryhmää siten, että jokaisessa ryhmässä oli opiskelija yhdestä maasta. Jokaisen osallistuneen tuli muodostaa ympäristöstään otetuista valokuvista triptyyki, jotka sittemmin toimivat taiteellisen tekemisen lähtökohtina. Opiskelijoiden kommunikointi tapahtui projektin aikana blogien kautta. (lähde: http://www.ricarda-wolf.de/jewellery/connecting-identities/). Kuvien antamat inspiraatiot konkretisoituivat teoksissa hyvin eri tavoin. Osalle kuvassa näkyvät materiaalit toimivat inspiraation lähteenä, toisille kuvassa olevat muodot antoivat muodon myös teoksille ja osa taiteilijoista vaikutti saaneen inspiraation kuvan tunnelmasta ja välitti sen sittemmin myös teokseen, kuten esimerkiksi Ricarda Wolf on tehnyt omassa teoksessaan.

Ricarda Wolf 2012. Kuvalähde: http://www.ricarda-wolf.de/jewellery/connecting-identities/

Ricarda Wolf 2012. Kuvalähde: http://www.ricarda-wolf.de/jewellery/connecting-identities/

Kaupunki on jatkuvassa muutoksessa elävä paikka. Taloja rakennetaan, ne valmistuvat ja muuttuvat asujiensa näköisiksi, kunnes kiertokulun mukana tulevat puretuiksi. Kaupungin muuttuvat muodot ja rakenteet toistuivat myös teoksissa. Itselleni tulee mieleen Katrin Suschkan teoksesta (http://www.gz-online.de/cms/ausbildung/img/MCMS_IMG_1_1__6031.jpg) mieleen juuri tällainen rakentuva ja muuttuva kaupunki. Samalla se on talon teräksinen kehikko, perusta jolle tuleva talo muodostuu, sekä samalla muuttuva poikkileikkaus kaikista niistä risteymistä ja risteyksistä, joista elämä kaupungissa muodostuu ihmisten liikkuessa ja eläessä tuon sokkelon keskellä.

Materiaalien suhteen useat teoksista ovat kuin urbaanien alkuasukkaiden rakentamia, jolloin heidän käytössään on ollut ainoastaan alueelta löytyviä raaka-aineita. Esimerkiksi Karolina Hägg on hyödyntänyt omassa työssään litistynyttä spraymaalipurkkia. Teosten arvo on näin enemmän taiteilijan välittämässä viestissä. Jalometalleja on esillä hyvin vähän ja kullan loiste syntyy ainoastaan joissain teoksissa käytetyn kultauksen kautta.

Karoline Häggin teos Connecting Identities - näyttelyssä. Kuva: Mikko Holm

Karoline Häggin teos Connecting Identities – näyttelyssä. Kuva: Mikko Holm

Materiaalien käyttö on monin paikoin hyvin taitavaa. Itse pidin esimerkiksi Helena Johanssonin teoksista, jotka olivat mukavan keveitä ja leikkisiä yhdistäen puuta ja akryyliä. Johanssonin työ toisti hyvin alkukuvaan liittyvät tunnelmat. Helena Johanssonin teoksiin voi tutustua osoitteessa: http://helenaila.blogspot.fi/2012/10/connecting-identities.html.

Joidenkin taiteilijoiden kohdalla puolestaan olisi suonut enemmän aikaa ja vaivaa teoksen työstämiseen ja viimeistelemiseen. Nyt osaa teoksista vaivasi keskeneräisyyden tuntu ja epäedulliset näyttelytilat saattoivat osin korostaa tätä vaikutelmaa.

Kaiken kaikkiaan kyseessä oli hyvä näyttely, jolle olisin suonut paljon paremman mahdollisuuden olla esillä. Kyseessä oli kuitenkin suuri, useamman maan yhteinen projekti joka poiki vielä näyttävän kataloginkin. Teosten tekijät olivat ottaneet monin paikoin rohkean lähestymistavan aiheeseen. Olisin toivonut samaa myös tapahtuman järjestäjältä ja pyrkinyt lähtemään pois koulun seinien sisältä kenties sinne, mihin myös monet näyttelyn teoksista sijoittuivat. Keskelle kaupunkia, ihmisten äärelle.

Poislähtiessäni ilahduin myös siitä, että autossani ei ollut sakkolappua.

 

 

Standard
Uncategorized

Kauneus Tarja Tuupasen koruissa

Thoreau on kirjoittanut, että se vasta on jotakin, kun osaa maalata kuvan tai veistää patsaan ja niin tehdä kauniita esineitä, mutta vielä paljon parempaa on veistää se ilmapiiri ja materiaali, jossa olemme ja jonka läpi me katselemme. Korkeinta taidetta on vaikuttaa arkipäivän laatuun.

Kauneus Tarja Tuupasen koruissa

Tarja Tuupanen on valmistanut neljän korun sarjan naiseudesta. Korut toimivat itsenäisinä taideteoksina ja ne voivat olla esillä sellaisenaan, vitriiniin sijoitettuna, mutta mielenkiintoni kohdistuu siihen, kun ne ovat käytössä. En kiinnitä huomiotani vain esineeseen itseensä, vaan myös kantajaan, vastaantulijaan ja ympäristöön. Ja ennen kaikkea siihen, kuinka kauneus ilmenee näissä tilanteissa.

Korujen taustalla on tutkimus Euroopan alueen neoliittisten yhteiskuntien naiskeskeisyys ja niihin liittynyt Jumalatar-kultti. Tämä kehittynyt tasa-arvoinen kulttuuri tuhoutui pohjoisten karuilta seuduilta sekä etelän aavikolta tulleiden paimentolaisheimojen hyökkäyksissä. Kumppanuusyhteiskunta muuttui miesjohtoiseksi ja hierarkkiseksi, sotaisaksi patriarkaatiksi. (Tuupanen, 1999). Tutkimuksissaan Tarja Tuupanen käytti Kalifornian yliopiston professorin Marija Gimbutasin, feminististen kysymysten asiantuntija Rianne Eislerin ja tutkija Hannele Koivusen teoksia.

Voisimme tarkastella jokaista teosta erikseen sen idean mukaan, mutta pyrin tekemään tässä yleistyksiä korujen muodostamasta kokonaisuudesta, ettei tutkimukseni paisu liian suureksi. Aineistoa ja kirjoitettavaa olisi ollut riittämiin pidempäänkin tarkasteluun. Tekstin lopussa kiinnitän huomiota kuitenkin myös laajemmassa määrin Tarjan tuotantoon ja kauneuden ilmenemiseen töiden tekemisessä.

 NELJÄ KORUA

Naisen biologisuus. Ensimmäinen koru on kaulakoru, joka koostuu yhdeksästä pienestä, viiriäisenmunaa suuremmasta lumikvartsisesta maljasta. Jokaiselle raskauskuukaudelle on omansa ja ne on sidottu ympyrään teräsvaijerilla symbolisoimaan elämän kiertokulkua ja naisen syklistä elämänrytmiä. Maljojen sisällä on vaijerin liukumisen estämiseksi pienet hopeaputkesta tehdyt stopparit. (Tuupanen, 39)

Suuri Jumalatar. Korun idea löytyi neoliittisen ajan Euroopan Suuren jumalattaren palvonnasta. Sivistyksemme alkuajan yhteiskunnassa oli paljon ihailtavia piirteitä, päällimmäisenä luonnon ja elämän kunnioitus. Sivistyksen alku on ollut rauhanomaisessa kumppanuusyhteiskunnassa ja tätä tietoa voi nykynainen käyttää tukena ja voimavarana. Kaulakoru on maljamainen, pohjasta avoin säilytysastia. Sen muoto tulee muinaisten jumalatarpatsaiden lantionmuodoista. Materiaalina on sameahko, läpikuultava vuorikide. (Tuupanen 40) Kooltaan se on pienen nyrkin kokoinen.

Kahtia jakautunut naiseus. Kaulakorun aiheena on länsimaisen kulttuurin kahtia jakautunut naiskuva, madonna ja huora. Naisen henkinen ja ruumiillinen puoli on erotettu toisistaan ja naisen seksuaalisuus on muuttunut luonnollisesta syntiseksi asiaksi, jota täytyy kaikin keinoin hallita ja säädellä. Korussa on neljä vuorikiteestä tehtyä koveraa palkomaista osaa, jotka roikkuvat teräsvaijereissa. Toiset kiviosat on sidottu ns. vatsat vastakkain, jolloin ne muodostavat suljetun tilan, toiset ovat selät vastakkain ja muodostavat avoimen tilan. Kaikki neljä osaa on leikattu samasta kivestä, kuten naiseuden osa-alueetkin ovat kokonaisuuden osia. (Tuupanen 41). Kiviset palot ovat kooltaan suunnilleen 4-6 senttimetriä pitkiä.

Naisen intuitio. ”Mielestäni naiset vaistoavat joitain asioita miehiä herkemmin esim. sosiaalisessa kanssakäymisessä ihmisten kesken… siihen luottaminen ja sen tunnistaminen on vaikeaa.. vaistoonsa luottaminen ei ole yleisesti hyväksyttyä rationaalisessa maailmassa ja asialla on ”huuhaamainen” kaiku.” (Tuupanen 42). Kaulakoru koostuu 12 lumikvartsisesta sirpaleesta. Kaulakoru on samalla naiseuden jatkuva kertomus, jossa jokainen nainen on osa, yksi lenkki ikuisessa ketjussa.(Tuupanen 42). Kooltaan sirpaleet vastaavat koivunlehteä.

KORUTAITEESTA

Petteri Ikonen on tutkinut korutaidetta ja julkaissut väitöskirjansa ”Arjen Trilogia – Korutaide taiteen tekemisen ja kokemisen välineenä” Koru taiteena on mielenkiintoinen kenttä, joka luo merkityksensä uudelleen jokaisessa kohtaamisessa ja tilanteessa. Sen merkityksellisyys ja voima perustuu toiseuteen ja se toimii välittäjänä eri maailmojen välissä. Kuten puhelin, joka on materiaalisena käytettävänä työkaluna hyödytön ja hyödyllistyy vasta poissaollessaan, eli yhdistäessään oman fyysisyytensä toisaalla olevaan fyysisyyteen (Ikonen, 56)

Koru on keholle läheinen, se on konkreettinen vartalonjatke ja abstrakti mielen jatke ja se liittää vartalon, esineen ja mielen samaan piiriin. (Ikonen 64-65). Koru on kuitenkin meille arkinen kokemus, emmekä aina osaa, tai katso tarpeelliseksi analysoida sen toimintaa tai tarkoitusta päivittäisessä elämässämme.

Vierauden ryhmä sisältää objekteja, jotka ovat enemmän taideteosten kaltaisia. Arkisuuden ryhmän objektit ovat meille enimmäkseen läsnäolevia, ilman erityistä jatkuvaa funktiota tai tarkoitusta. Tämän pelkän läsnäolemisen lisäksi arkisuuden objekteilla on välineellinen, elämää helpottava ja jäsentävä, ominaisuus. Arkisuudessaan esineet katoavat omaan hyödyllisyyteensä ja niiden analysointiin tai kyseenalaistamiseen emme näe mitään tarvetta. Korutaiteen kentällä toimitaan sekä arkieineistön että teosten piirissä, jolloin kynnys kohdata vierautta sekä arkisuutta madaltuu. Esineiden hyödyllisyys on suhteessa käyttäjän tarpeisiin eli esineen avulla vaikutetaan tietoisesti ympäristöön. Toisaalta voimme ajatella esineen, työkalun paljastavan maailmasta seikkoja, joita emme ole aikaisemmin huomanneet tai kokeneet. Esimerkiksi sokean käyttämä sauva välittää ympäristön tilallisia ominaisuuksia käyttäjälleen, jonka perusteella käyttäytyminen tapahtuu. Arkiesineet eivät siis ole vain yksisuuntaisia työkaluja, joilla vaiutetaan ympäristöön, vaan ne vaikuttavat myös kuvaamme siitä. Erityisesti taideteosten yhteydessä tämä erityinen tehtävä tulee esille. Kaksisuuntaisuudesta johtuen onkin tarkennettava ihmisen, esineen ja ympäristö suhteita, ei niinkään esineen sisäistä rakennetta. (Ikonen, 84-85)

TOIMIJANA YMPÄRISTÖSSÄ

Berleantin mukaan olemme yhtä jatkumoa ympäristön kanssa, erottamaton osa sen prosesseja (Berleant, 74). Voimme tarkastella korua toimijana meidän, ja ympäristömme välillä. Tällöin lähenemme Berleantin käsitystä ympäristöestetiikasta: ”Ympäristöestetiikka ei käsittele siis yksin rakennuksia ja paikkoja. Sen kiinnostuksena ovat olosuhteet, puitteet, joissa ihmiset osallistuvat kokonaisvaltaiseen tilanteeseen. Koska toimiva ihminen on ympäristöestetiikalle keskeinen, ulottuvat sen vaikutukset voimakkaasti myös ihmisten välisten suhteiden moraalisiin kysymyksiin ja ymmärtämiseen ja sosiaalietiikkaan. Sitoutumiseen perustuva ympäristöestetiikka edellyttää myös syvällekäyviä poliittisia muutoksia, siirtymistä hierarkkisiin rakenteisiin tukeutuvasta voimankäytöstä kohti yhteisöä, jossa ihmiset vapaasta tahdostaan sitoutuvat toimimaan yleishyödyllisten päämäärien hyväksi. Siinä muodostetaan eräänlainen perheyhteisö, joka hävittää autoritaarisen valvonnan ja rohkaisee yhteistyöhön ja vastavuoroiseen toimintaan. Se johtaa edelleen hyväksyntään, ystävyyteen ja rakkaudentilaan, joka hävittää hyväksikäytön ja omanvoitonpyynnön sekä edistää epäitsekkyyttä ja auttamishenkeä.” (Berleant 75). Hän lisää vielä, että estetiikka ei ole pakoa todellisen maailman moraalisuuden kynsistä johonkin epätodelliseen, vaan päinvastoin estetiikka toimii oppaana ja johtaa tuohon maailmaan. (Berleant, 75)

Voimme nähdä Tarjan tekemät korut välittäjänä tuon ”perheyhteisön”  ja oman maailmamme välillä. Kauneuden ymmärtäminen toimii oppaanamme tuolle tielle. Jos uskomme taiteen herkistävään vaikutukseen ja sen kykyyn antaa meille toisenlaisen katsomisen tapoja ja ymmärtää tunteitamme (kuten Hepburn mainitsee esimerkkinä Anna Kareninan lukemisen artikkelissaan Taide ja tunnekasvatus), toimivat korut kuten silmälasit tässä tapauksessa. Ne auttavat meitä huomaamaan asioita, joille olemme ehkä jo muuten sokeutuneet tässä maailmassa. Olemme tasa-arvoisia, mutta emme silti samanlaisia. Yksilöinä muodostamme kokonaisuuden tässä, jota voimme nimittää ihmisyydeksi tunteinemme ja kipuinemme. Yhtä tärkeää kuin ympäristön havaitsemisen koko aistimellinen laajuus on tunnistaa aistimistapojen yhteisvaikutus tai yhdistyminen, synestesia… ruumiin ja paikan yhdistyessä olemme osa ympäristöä (Berleant, 77).

 KAUNEUS KORUISSA

Sartwell sanoo, että kauneus on jotakin, jota kaunis kappale ”lähettää”, kuten valo [Beauty is something the beautiful object emits, like light]  (Sartwell, 28). Korun kappaleet tuntuvat hehkuvan pientä valoa, aivan kuin pieni valonkehrä asuisi niiden sisällä ja houkuttelisi lähelleen. Sen houkuteltua vierelle, huomaa katsoja, että pienistä murrospinnoista kykenee katsoja näkemään koko spektrin värikirjon, joka syntyy, kun valo taittuu kiven pinnassa ja hajoaa eri aallonpituuksiksi. Ihmisen uteliaisuutta kimaltelevaa kohtaan ei tule torjua, se on meissä ominaisena […The human attraction to what glitters and shines is obvious, nor should it be dismissed as tasteless or childish (Sartwell, 35)]. Huomatessaan spektrin, on koko teoksen luonne muuttunut, ihminen on tullut niin lähelle toista ihmistä, että se herkistää muitakin aisteja, hiljaisessa tilassa kokija kykenee kuulemaan toisen hengityksen, nenä aistii toisen tuoksun ja iho herää toisen läheisyyteen. Aivan kuten tunnemme toisen käden, kun sen laskee tarpeeksi lähelle ihoa. Matti Peltokangas mainitsi joskus, että kivellä on myös ominaisuus kutsua ihmistä koskettamaan sitä ja tunnustelemaan sen pintaa. Tällä tavoin kykenemme löytämään toisemme, rikkomaan sen rajan, että toinen ihminen on koskematon, ennen kuin tutustumme paremmin.

Valon käyttäytyminen koruissa on mielenkiintoista. Kuten jo aiemmin mainitsin, jo pienessä valaistuksessa tuntuu, kuin korun sisällä olisi pieni valonkehrä. Tämä kehrä syttyy täydelliseen loistoonsa silloin, kun auringonvalo saavuttaa sen. Tuntuu, kuin koko kivi olisi kuin malja valoa. Tämä johtuu kiven rakenteesta ja heijastamiskyvystä. Suhteellisen pienen kokonsa vuoksi jo pieni heijastus riittää sytyttämään koko kiven tuleen. Pidemmissä kaulakoruissa on tietenkin tilanteena, että kantajan tulee seistä kauttaaltaan valossa, saavuttaakseen ideaalitilan.  Kantaja hakee tällaista tilaa. Kysymys kuuluu, millaisessa tilanteessa teoksen tilanne olisi ideaalein? Lempeä rakastelu valoisalla niityllä lämpimänä kesäpäivänä, jolloin korun kivet tuntuvat viileältä kosketukselta muun ruumiin kuumottaessa lämmössä, toisen kehon antaessa vastapainoksi vielä omaa lämpöään? Tilanne vaihtelee, emmekä voi löytää yhtä totuutta. Miksei siihen voi riittää pieni yksinäinen hetki kotonaan, jossa pitää kiveä kädessään ja laskee vain hivenen valoa kämmenmaljaan, jossa kivi on. Vain hiljaiseksi muistutukseksi omasta olemassaolostaan ja siitä, että kuuluu suurempaan kokonaisuuteen ja arvokkaaseen jatkumoon.

Kysyessäni korujen kantamisesta,  Tarja vastasi: ” Kyllä niitä voi pitää, mutta niiden kantaminen on erittäin “tietoista” eli koska ovat särkymisen suhteen aika herkkiä, niitä pitää kantaa suhteellisen varovasti, mikä on minusta hyvä asia.” (Tuupanen, 20.6.2006). Tietoisuuden piiriin kuulu oma keho ja korun kosketus siihen, ympäristö, muut ihmiset ja omien liikkeiden vaikutus tähän kaikkeen. Ymmärtäessään oman haavoittuvuutensa, kykenee huomaamaan samat piirteet myös muissa ihmisissä.  Kuin myös muut ihmiset huomaavat kantajan, ja korujen haurauden. Kantaja kulkee tietoisena tekojensa seurauksista. (Tässä kohtaa haluan huomauttaa puheesta korujen invalidisoivasta vaikutuksesta, josta oli tunnilla (18.2.2006) puhe. Pohdin asiaa itse ja esitin saman kysymyksen Tarjalle, eikä hänkään nähnyt asiaa siten. Kyseessä on kuitenkin vapaaehtoisuus ja teos, joka herkistää toisenlaiselle katsomisen tavalle. Sitä voi pitää vitriinissä kotonaan, tai sen voi laittaa päälle. Riski on tietoinen, aivan kuten laittaessamme uudet farkut tai vaikkapa mustan puvun päällemme. Kaikki toimintamme rajoittaa jollain tapaa elämäämme).

Emme arvostaisi kauneutta, ellei se olisi katoavaista. Tähän liittyy myös kappaleen kauneus ja sen herättämä kaipaus, ”object of longing”: ihminen nähdessään kaunista ja menettäessään sen alkaa kaivata sitä takaisin itselleen. Englannin ´beauty´ sanan kauneuteen sisältyy aina intohimoa ja erotiikkaa. Tämä vallitseva rakkaus on se voima joka ajaa meitä eteenpäin ja ylläpitää elämää. Korujen kantaja sekä haluaa olla osa tätä kiertoa, että hänet (mahd. teoksen vahvistamina/lävitse) huomanneet haluavat yhtyä samaan kiertoon. Samassa kaipauksessa asuu toive, jonka hahmottaa teoksen lävitse, kyky elää tasa-arvoisessa yhteiskunnassa yksilöinä, joilla on yhteinen päämäärä.

Vaikka jalo- ja korukivet koetaan vallanmerkkeinä [Jewels are emblems of wealth and power] (Sartwell, 51), näen pikemminkin korujen kantajan tasa-arvoiseksi muiden kanssa ja kykenevän näkemään muut samanarvoisina kumppaneina. Tarjan kivistä puuttuu kuitenkin kiiltävä pinta ja historian, koruntekijöiden ja matemaatikkojen hioma täydellinen matemaattinen yhtälö, joka antaa kivelle (viistehiottu timantti) sen maksimaalisen hohdon.

ERILAISIA KANTAJIA

Korujen luonne muuttuu jokaisen kantajan yllä, mutta nostan tässä muutamiksi esimerkeiksi erilaisia ihmisiä. Lapsi – nainen – vanhus kolmijakoon Tarja vastasi: ”Tämä onkin mielenkiintoista, jo kysymys sinänsä, koska tuota kolminaisuuttakin jossain vaiheessa mietin naiseus- sarjan töitä tehdessä (1999-2000)  “Nainen” koruja tein kolme samasta savukvartsipalasta.  Tyttö-nainen-vanhus – kolminaisuudessa kiteytyy myös koko elämän kiertokulun ajatus, kaikki menee sykleissä, ketjussa…  Itse työt olen tehnyt kuitenkin hedelmällisen naisen näkökulmasta… Eli niissä kuvataan sitä osaa naisen elämästä. Voisiko sanoa että pikkutytöllä koru kuvaisi sitä mikä on tulossa ja vanhalla naisella sitä mikä on jo mennyt, ja minkä hän on myös lahjaksi jälkeläisilleen ketjussa antanut.” (Tuupanen 20.2.2006) Elaine Scarry kirjoittaa, että kauneudella on taipumus monistaa itseään [beauty prompts a copy of itself] (Scarry, 5) ja mainitsee esimerkeiksi Danten sonaatit Beatricelle, sitä kuinka yhden jälkeen on täytynyt tehdä toinen jne, Leonardon taipumuksen seurata kauneutta ja postikorttien toiveet ”Nightingale sang again last night. Come here as soon as you can” (Scarry 5-6). Elämä kopioi itseään, se näkyy lapsissamme. Me näymme lapsissamme.

Jos katsomme, että homoseksuaali nainen pitää päällään korua, voimme yhä katsoa, että silti kyseessä on nainen, joka haluaa olla ja on yhä luonnollinen olento tässä maailmassa. Hän on yhä hedelmällinen nainen. Jos näin ei olisi, emme kävisi keskusteluja siitä, pitääkö homoavioliitot sallia ja annetaanko heille adoptio-oikeus. Heilläkin on kyky ylläpitää elämää.

Matti-elokuvaa mainostettiin aikanaan runsaasti. Eräässä haastattelussa Mervi Tapola-Nykästä esittävää näyttelijää haastateltiin, ja hän mainitsi, että Mervi on kaikesta huolimatta ihminen, media on vain luonut hänestä henkilön, joka elää lehtien sivuilla ja on ”irrotettu elämästä”. Jos näkisimme Mervin korut päällä tai ottaisimme kuvan jossa Mervillä on työt päällään, kykenisimmekö näkemään hänen haavoittuvuutensa. Onko mahdollista, että työt toimisivat väylänä ”pinnan alle” ja herättäisivät ihmiset pohtimaan median luoman ihmiskuvan ja todellisuuden välistä suhdetta?

Korut on selvästi tehty naiselle, aivan kuten Tarja toteaakin. Ne ovat kauniita ja englannin sana beauty viittaa naiseen [beauty – bealte – bellum] (Sartwell). Kuinka ne toimivat miehen päällä? Tarjakaan ei nähnyt tätä helpoksi: ” …Kun työt ovat niinkin feminiinisiä kuin ovat, tietenkin tilanne hieman muuttuu kun mies niitä pitää. Siihen ehkä tulee positiivinen ristiriita. Jos nainen pitää niitä, tilanteeseen tulee ehkä ns. kerrannaisvaikutus – korussa on lantion muotoa tai alleviivatusti 9 munaa 9 kuukauden mukaan ja kantajana nainen jolla nämä kaikki asiat ikäänkuin jo ovat. Mies edustaa vastakkaista aspektia ja kantaa ikäänkuin “vierasta esinettä”. Mikä ehkä ohjaa pohtimaan sukupuolten eroja. Ei tietenkään eriarvoisuuden näkökulmasta, vaan siitä että on hyvä ja mielenkiintoista että sukupuolet ovat erilaisia. Tai tätä ainakin toivon. Tämä oli hyvin vaikea kysymys. En tajua miksi.” (Tuupanen 20.2.2005).

KAUNEUS TYÖSKENTELYSSÄ

”…eilen ajattelin ihan samaa taas, “ettei tästä työstä vaan tule liian kaunis”. Mistähän tämä kauneuden kirosana tulee? “Jos on kaunista ei voi olla vakavasti otetavaa”? Höpöhöpö.” (Tuupanen)

Kauneus saattaa tuntua ansalle työskennellessä. Aivan kuten kauneus ei olisi itsessään tarpeeksi vahva antamaan työlle sen vakavuutta. Tämä ilmeni, kun kysyin, kuinka Tarja ajattelee kauneutta työskennellessään: ”Silloin lopputyötä tehdessä kerran kysyin ohjaajaltani, että tuleeko näistä töistä liian kauniita. Siis pelkäsin söpöyttä koska silloin mielestäni työ ei olisi ollut vakavasti otettava. Eikä aihe ollut “söpö” enkä halunnut antaa liian keveää vaikutelmaa. Mutta kauneutta sinänsä ajattelin ja ajattelen paljon, ja sitä kautta yritän töitäni työstää jotta ne mielestäni olisivat “kauniita”. Kauneus on minulle selkeyttä , ja muodon hyvyyttä (omien silmieni väittämästä muodon hyvyydestä) ja noina asioina se töissäni mielestäni näkyy. Materiaalivalinnat tulevat toisiaan. Ja vaikka pyrin selkeyteen ja pelkistettyyn muotoon ja “kauneuteen”, koko ajan pelkään tuleeko töistäni vain mitäänsanomattoman “kauniita” eli onko niissä ollenkaan särmää (Tuupanen 25.2.2006).

Kauneudella on kuitenkin oma voimansa. Se ilmenee siinä, että kauneutta haluaa viedä eteenpäin ja kehittää sitä – yrityksiä tavoittaa Kauneutta. Aivan, kuin Kauneus olisi jokin voima, joka houkuttelee lähelleen, mutta pysyy silti saavuttamattomana. Ja mitä tapahtuu, jos ihminen saavuttaa muodon absoluuttisen kauneuden. Seuraako tyhjä olo, vai alkaako toistaa vain samaa asiaa?

Yhtä kaikki, kauneudella on oma ihmeensä, joka ajaa meitä eteenpäin ja antaa meille voimaa. Ilmeni se sitten miten tahansa. Herkkyydellä on oma voimansa, on rohkeutta olla herkkä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

KIRJALLISUUS JA LÄHTEET

 

Ikonen, Petteri. Arjen Trilogia . 2004

Arnold Berleant. ”Mitä on ympäristöestetiikka?” 1995, Haapala & al. toim. Ympäristö, arkkitehtuuri ja estetiikka.

Scarry, Elaine. ”On beauty and being just”

Sircello, Guy. Love and Beauty. 1989.

Standard
Uncategorized

Vieras korutaide

Korutaideyhdistyksen tuottamalta videolta, sekä Hedmanin ja Lindbergin Jewellery Talk -videolta nousee esiin useassa kohtaa käsitys, jonka mukaan yleisö on vieraantunut alasta ja taiteilijat eivät osaa vastata heidän esittämiinsä kysymyksiin. Yleisön vieraantuminen johtaa siihen, että koru ei myöskään saavuta sille ominaisinta esiintymisen paikkaa, eli kehoa. Keskustelemattomuudella ja korun vieraudella on vaikutusta myös taiteilijoiden työskentelyyn. Samoin voidaan katsoa, että se jakaa myös korutaiteilijoita kahtia.
Korutaide vieraana
Yleisön vieraantuminen näkyy videoilla hämmennyksenä. Koru ei vastaa enää mielikuvia, joita sitä tarkastelevalla yleisöllä on. Yleisön ja korutaiteilijoiden teosten välillä on näin voimakas kuilu. Ongelmana vaikuttaa olevan yhteisen kielen puuttuminen. Kuten todettu, yleisö vaatii selkeitä termejä, mutta korutaiteilijoilla ei ole antaa tarkkaa vastausta.

Strong pieces, in with which you don´t need a label. But that’s the whole problem. People from outside have also need: “What is it? What is it?” People come in Verzameld Werk and as what is it? Is it a shop, is it a museum? Is it gallery? And then they see: it´s collected work. It is what it is. [– –] But I know, practical you need definition, have to find a communication to outside. You need words to communicate, but it´s another story. (Ingrid de Coster, Jewellery Talk)

Videoiden ulkopuolella havaitaan vastaavia ongelmia. Kimmo Heikkilä huomioi lehtikirjoitusten keskittyvän usein uusien materiaalien ihmettelyyn sen sijaan, että keskityttäisiin itse teokseen ja sen ideaan (Heikkilä 2005, 23–24). Hannu Pöppönen (1998) puolestaan toteaa Helsingin Sanomiin  kirjoittamassaan artikkelissa korutaiteilijan ja korumuotoilijan roolien sekoittuvan helposti. Korutaideyhdistys on pyrkinyt avaamaan näkökulmia erilaisilla keskustelutilaisuuksilla, joissa taiteilijat kertovat omasta työskentelystään ja teoksistaan. Paikalla on saattanut olla myös muita asiantuntijoita, jotka ovat lähestyneet korutaidetta omasta näkökulmastaan. Yhdistyksen luennot ovat olleet hyödyllisiä yleisölle, kuten Anne Sipponen toteaa viitaten omaan kokemukseensa. Hänen mukaansa pelkät katalogeissa esiintyvät materiaaliluettelot ja nimet eivät paljasta sitä monimutkaista ajattelumaailmaa, joka korutaiteilijoilla on teostensa takana (Sipponen 2007).

Koko Korutaideyhdistyksen tuottama video voidaan näin nähdä myös retoriikkana, joka on kielenkäytön avulla tapahtuvaa, tietylle yleisölle suunnattua vakuuttelua ja suostuttelua, jossa jotakin versiota tuotetaan sillä tavalla vakavasti otettavaksi, että yleisö asettuisi sen taakse (Jokinen & Juhila 1999, 76). Se voidaan rinnastaa Kälviäisen 1980-luvun lopun taidekäsityöläisten keskuudessa käytyyn makukasvatukseen. Taidekäsityöläisten käyttämällä makukasvatuksella ohjattiin “aidon” pariin ja kaupallinen, markkinavoimien sanelema, epäitsenäinen tavarankulutus nähtiin negatiivisena ilmiönä. Samalla taidekäsityön ideologiassa vahvana olleiden perinteiden säilyttämistä tuli vaalia. Esineet toimivat myös perinteen välittäjinä ja niiltä pystyi oppimaan vuoropuhelua ihmisten väliltä. Tuotteen yksilöllisyyttä, joka oli unohdettu nykykulttuurissa, korostettiin ja siihen liitettiin esineen persoonallisuus ja lämminhenkisyys, sekä konkreettisuus ja kosketeltavuus. (Kälviäinen 1996, 69–70.)

Tuntemattomuus vaikuttaa myös taiteilijoiden toimeentuloon ja siihen, ettei koru saavuta luonnollista kontekstiaan. Ihmisten vierastaessa koruja eivät he myöskään kanna niitä. Taiteilija huomioi kuitenkin, että ihmiset kantavat rohkeasti kookkaampiakin esineitä mukanaan, kuten esimerkiksi matkapuhelimia. Korut, tai nykykoru, koetaan kuitenkin vieraaksi. Nicolas Estrada toteaa korutaiteilijoiden epäonnistuneen keskustelun avaamisessa ulospäin.

[– –] with a mobile hanging here, but they are ashamed to wear a jewellery. I think we are doing a very bad job in communicating to people that … it´s okay to wear jewellery. People wear something you say.. come on how is the guy wearing that and how is this girl wearing these and they don’t wear jewellery. (Nicolas Estrada, Jewellery Talk)

Samanlainen epätoivon tunne on myös Andrea Wagnerilla, jolla jatkuva epäonnistuminen on johtanut lannistumiseen. Alun idealismi on muuttunut yleisön ja korutaitelijoiden välisen kuilun olemassaolon hyväksymiseksi.

I had in the beginning when I started this big wish or you have to show normal people. You have to show there is another world out there. Part of me still thinks that. Part of me will occasionally try to do that, you know, have that idealistic idea of … okay, we are going to have exhibition or something and let people see. Through experience I´ve noticed that lot of people they don´t get it. (Andrea Wagner, Jewellery Talk)

Korutaide ei ole välineenä vakiinnuttanut muotoaan. Korutaiteilijoiden puheissa se voi olla mitä vain ja vertautuu myös arkkitehtuuriin. Korutaide näyttäytyy vieraana myös itse korutaiteilijoille. Ei ole olemassa mitään selkeitä rajoja. Siinä missä taidemaailmat käyttävät Beckerin mukaan (Becker 1982, 36–39) paljon aikaa sen pohtimiseen, mikä on taidetta, käyttävät korutaitelijat käyttävät paljon aikaansa miettien korua ja sen suhdetta muihin taidemuotoihin. Koru on myös heille vieras. Aineistossa tämä näkyy epäilyksenä uran jatkamisesta ja korun luonteesta. Ineke Heerkensin vastauksesta näkyy hänen tapansa käydä keskustelua: se tapahtuu hänen itsensä kanssa. Vastauksesta käy ilmi taiteilijan tapa osallistua tähän keskusteluun tekemisen ja teosten kautta. Tapa vastaa hyvin nykykorulle tyypillistä oman alan kommentointia. Pohdinnan lopputuloksena hän päätyi tulokseen, jonka mukaan korun ei tarvitse olla muuta kuin koru.

[– –] I graduated five years ago? Yes, five years ago. And after my graduation I didn´t know anymore if I wanted to make jewellery. I was searching for a reason for myself. And for a certain moment I tried out other things, also related to jewellery. Like should jewellery be more related to fashion or jewellery more related with graphic? And then I figured out in the end that jewellery has to be just jewellery and I´m very happy with it. (Ineke Heerkens, Jewellery Talk)

Keskustelun puute on johtanut toimintaan, jonka tarkoitus on lisätä sen määrää. Leo Caballero kertoo aloittaneensa projektin, jonka tarkoitus on koota kaikki tieto yhteen ja luoda foorumi, joka sallisi keskustelun. Näin syntyi Klimt, Barcelonassa sijaitseva galleria, joka kokoaa Internet-sivustolleen erilaisista seminaareista ja artikkeleista kertyvää materiaalia ja antaa sen vierailijoiden luettavaksi. Osa sivuston sisällöstä vaatii maksullisen liittymisen, mutta tiedon vapaan leviämisen vuoksi artikkeli- ja keskustelutietokanta on avointa. Caballero siirtää vastuun tiedon käytöstä taiteilijoille itselleen.

Okay, you have all this information. Then you can´t say you don’t know what´s going on, what´s happening. But you now have to choose, to decide what you gonna do, line you wanna fall. And so on and so on. This was also our main point on spread all this information. (Leo Caballero, Jewellery Talk)

Täytyy kuitenkin huomioida, että yleisö on näyttelyiden perusteella kuitenkin kiinnostunut ilmiöstä ja halukas oppimaan siitä lisää. Korutaideyhdistyksen maaliskuussa 2013 Kaapelitehtaan Valssaamolla järjestetty korutaiteen myyntinäyttely keräsi suuren määrän kiinnostuneita ja yhdistyksen saama palaute oli monin paikoin positiivista. Itse olin paikalla valvomassa muutamana päivänä ja ainoastaan kerran jouduin hankalaan tilanteeseen, jossa vanhempi rouva tulistui näkemästään ja keskustelu laajeni yleisemmin nykytaiteen rappiota käsittelevään keskusteluun. Tässäkin tapauksessa oli kuitenkin hyvä, että kärsivällisellä keskustelulla onnistuimme vaihtamaan mielipiteitämme ja toivottavasti myös rouva malttaa katsoa teoksia hieman pidempään, eikä tuomitse niitä välittömästi ilman, että antaa niille mahdollisuutta.

 

 

Standard
Uncategorized

Korutaide näyttäytyy kysymyksenä

Korutaide näyttäytyy kysymyksenä

Korutaiteilijat ovat aktivoituneet ja ottaneet tehtäväkseen selvittää sitä, mitä korutaide on. Verkossa on nähtävillä ainakin kaksi korutaiteilijoiden tuottamaa videota, joilla esiintyvät taiteilijat ja korutaiteen parissa toimivat ammattilaiset määrittelevät korutaidetta (Korutaideyhdistyksen tuottama Mitä korutaide on? (http://www.youtube.com/watch?v=KS5h-GVQzvE), sekä Jewellery Talk (www.jewellerytalk.se). Molemmille videoille on luonteenomaista se, että niissä korutaide näyttäytyy kysymyksenä. Molemmissa videoissa esiin nousevan pohdinta korun luonteesta, rajoista, sen mahdollisuuksista ja ominaisuuksista, sekä siitä käytettävistä nimityksistä. Aiheet ovat samoja, kuin Juhani Heikkilän avoimessa kirjeessä. Samalla videoita verhoaa myös näkökulma, jossa korutaide on ilmiönä yksinkertaisesti vain olemassa, eikä sen määrittelemiselle ole tarvetta. Samalla kun aiheesta keskustellaan, siitä myös vaietaan. Määrittelyn koetaan usein tulevan ulkopuolelta, ja se koetaan myös ahdistavana.

Termin etsimistä

Videoilla merkittävä osa keskustelusta sijoittuu korutaiteesta käytettävien termien ympärille. Osa taiteilijoista tuo sen suoraan esiin ja osa käyttää huomaamattaan eri käsitteitä kuvaamaan korutaidetta. Korutaiteen teosten ei nähdä sijoittuvan perinteisen korun tai taiteen alueelle, vaan kyse on jostain muusta.

Karin Bonde-Jensen ja Eija Mäkelä määrittelevät korutaiteen nykytaiteen lajiksi, jossa “etuliite koru kertoo aivan samalla tavoin kuin media mediataiteessa tai valokuva valokuvataiteessa siitä välineestä tai tekniikasta jolla teos on toteutettu tai millä alueella tai minkä alueen kautta taiteilija haluaa osallistua yhteiseen taidekeskusteluun. Korutaiteessa etuliite koru antaa myös viitteitä siitä mittakaavasta jossa liikutaan” (Bonde-Jensen & Mäkelä 2003, 4).

Mäkelän ja Bonde-Jensenin vastauksessa toistuu sama ilmiö, joka on olemassa useassa vastauksessa. Korutaiteilijat aloittavat esitettyyn kysymykseen vastaamisen puhumalla korutaiteesta, mutta siirtyvät sen jälkeen puhumaan yleisemmin korusta ja erittelemään sen erityispiirteitä. Korutaideyhdistyksen videon “Mitä korutaide on?” kohdalla esiintyvien vastausten kohdalla on mahdollista, että taiteilijoille esitetyn kysymyksen muoto johdattelee taiteilijoita käyttämään sanaa korutaide lauseen alussa. Yleisterminä vaikuttaa toimivan pelkkä “koru”.

Korutaide voi olla ihan mitä vaan. Koru voi olla tehty ihan mistä vaan materiaalista. Se voi olla minkä kokoinen tahansa. Sillä täytyy olla aina yhteys kehoon. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Ihan mitä vaan! Kannettavaa ilmaisua, se voi olla! Mutta ei sitä välttämättä voi kantaa. Voi olla myös jotain, joka liittyy jollain tapaa kehoon. Niin, koru voi olla ihan mitä vaan. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Keskittyminen pelkkään koru -sanaan näkyy myös aineiston ulkopuolella esimerkiksi näyttelyiden nimissä. Kansainvälistä korutaidetta ovat esitelleet Koru – näyttelyt, kun Suomalainen koru -näyttelysarja on keskittynyt kotimaisen korutaiteen esittelemiseen. Lappeenrannan Täky -galleriassa avattiin marraskuun 2011 alussa proKoru 3 -niminen näyttely ja Saksan Schmuck (Sanakirjan mukaan Schmuck tarkoittaa koristusta, koristetta, koristelua, somistetta (koriste) ja somistusta (koristelu). (MOT Saksa 2.0 © Kielikone Oy) Näyttely järjestetään vuosittain Münchenissä.) -näyttely on yksi alan suurimmista tapahtumista. Korusta puhuminen toistuu ilmiönä myös englanninkielisen aineiston puolella, jossa puhutaan pääsääntöisesti termillä jewellery. Sen Collinsin (2009) sanakirjassa annettu määritelmä (jewellery or US jewelry (d?u:?lr?) 1 objects that are worn for personal adornment, such as bracelets, rings, necklaces, etc, considered collectively 2 the art or business of a jeweller) on hyvin lähellä suomenkielistä (asun somisteena käytettävä pienehkö (arvokas) koriste-esine. Sormukset, helminauhat ym. korut. Kultainen koru, kultakoru. Kaula-, korvakoru. Käyttää, kantaa koruja.) vastinettaan.

A jewellery is a lot for me. Because I have to deal with jewellery as a maker and as a gallery owner, but  also as a wearer. And also as a collector. So there are so many aspects in a jewellery. And I must say I like them all, I think. (Paul Derrez, Jewellery Talk)

Nikolai Balabin 2007. Muisto muistoista. objekti. hopea, patina, meripihka. Kuvalähde: Korutaideyhdistys.fi

Suuri osa korutaiteen teoksista ei kuitenkaan ole enää käytettäviä tai kauniita niiden perinteisissä merkityksissä korutaiteilijoiden ja korumuotoilijoiden roolien sekoittuessa keskenään. Taiteilijat ovatkin alkaneet käyttää teosten yhteydessä erilaisia nimityksiä. Nikolai Balabinin teos Muisto muistoista vuodelta 2007 on nimetty objektiksi. Teos on hopeinen kuorma-auto, joka kantaa lastinaan meripihkaa. Ilmiö on samanlainen kuin taideteollisuudessa, jossa taidekäsityöläiset alkoivat rikkoa käytettävyyden rajoja. Uudet nimitykset näkyvät näin näyttelyluetteloissa ja kokoelmissa, mutta puheessa ne eivät ole vielä saaneet jalansijaa. Korutaiteilijat ovat tietoisia ongelmasta ja aineistossa esiintyy tarvetta uudelle nimitykselle. Määrittelyn tarpeen koetaan tulevan kuitenkin ulkopuolelta.

[– –] they don´t fit in this jewellery context, and they don´t fit in gallery context. There is this… a space in between that … it would be wonderful if you could show your object like sculpture, object… it just is what it is. Or maybe should be a new name. (Celio Braga, Jewellery Talk)

Strong pieces, in with which you don´t need a label. But that’s the whole problem. People from outside have also need: “What is it? What is it?” People come in Verzameld Werk and as what is it? Is it a shop, is it a museum? Is it gallery? And then they see: it´s collected work. It is what it is. [– –] But I know, practical you need definition, have to find a communication to outside. You need words to communicate, but it´s another story. (Ingrid de Coster, Jewellery Talk)

Uusien nimien käyttäminen herättää videoilla myös vastarintaa. Louise Smit on vahvasti kiinni vanhassa termistössä ja hän esittää aineistossa  vastakkaisen näkemyksensä taiteilijoiden pyrkimykselle nimetä teoksiaan toisin kuin kutsumalla niitä kaulakoruiksi tai rannekoruiksi. Smit ei määrittele tarkkaan sitä, mihin teoksiin hän viittaa. 1960-luvun lopun ja 1970-luvun koruissa koko kehon tekeminen tietoiseksi oli kuitenkin merkittävä osa teoksen ideaa ja ne toimivat kokonaisvaltaisina vartaloveistoksina. Siinä mittakaavassa niiden nimittäminen pelkäksi kaulakoruksi on siten osin ongelmallista.

Like years ago people talked about, I don´t know how you say it in English, “wearable object”. I never liked that word. The word is necklace, bracelet or jewel. As long as you wear it, you can wear it. (Louise Smit, Jewellery Talk)

Smitin vaatimusta analysoitaessa kannattaa huomioida hänen roolinsa korutaiteeseen erikoistuneen gallerian omistajana, jolloin hänen näkökulmaansa voi vaikuttaa hänen suhteensa asiakkaisiin. Kieli itsessään on monimutkainen asia ja monilla sanoilla on useita merkityksiä, ja sanan merkitys riippuu ympäristöstä, jossa se esiintyy. Kun asiakkaan kaltainen ulkopuolinen saapuu tähän ympäristöön, menee hänellä aikaa tottua sanojen uusiin merkityksiin. Kannettavaa veistosta on vaikea tunnistaa koruksi, kun se ei olekaan enää se asun somisteena käytettävä pienehkö ja arvokas koriste-esine, vaan jotain aivan muuta. Tämä vaikuttaa siten myös myyntiin.

Keskustelu on mahdollisuuksien etsimistä

Korutaiteilijoiden käymä keskustelu näyttäytyy myös erilaisten mahdollisuuksien etsimisenä. Korutaiteilijoiden vastauksissa hyväksytään korun luonteen ja merkityksen muuttuminen, mutta kuten ei ole selkeää termiä kuvaamaan ilmiötä, ei sille ole annettu myöskään selkeitä ominaisuuksia tai rajoja. Korutaideyhdistyksen videolla esiintyvä taiteilija on ottanut eteensä valmiiksi Helena Sederholmin teoksen Tämäkö taidetta? (2004) ja lukee siitä katkelman.

Mitä on korutaide? Tai oikeastaan voi kysyä, mitä on taide, jonka etuliitteenä on koru. Haluaisin siteerata Helena Sederholmin teosta ”Tämäkö taidetta?” ja lukea täältä pienen pätkän, joka puhuu nykytaiteesta. ”Melkein mikä tahansa voi olla taidetta. Kysymys mikä on taidetta, on menettänyt merkitystään. Ei ole ehkä kiinnostavaa tietää, mitä taide on, vaan kiinnostavampaa on , miten taiteet vaikuttavat, mitä tekemistä taiteella on itse kunkin elämässä ja millaisia kokemuksia, elämyksiä taiteet voivat antaa. Nämä elämykset saattavat näyttäytyä kuin lasinpalaset kaleidoskoopissa. Pirstoutuneina, epätasaisina, epätarkkoina. Pienikin liikahdus saa kuvan hajoamaan ja muodostuu uusi kuva”. Eli korutaide nykymuodossaan on niin moninaista, että sen määritteleminen ei ole oikeastaan mahdollista eikä varmaankaan kovinkaan kiinnostavaa. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Lainaus Sederholmin kirjasta kuvastaa hyvin korutaiteilijoiden korutaiteesta tekemää määrittelyä. Vastaukset eivät näyttäydy ehdottomina, vaan kaleidoskooppimaisina jättäen erilaisia tulkintoja ja näkökulmia mahdollisiksi. Vastauksissaan taiteilijat etsivät väljästi erilaisia koruun liitettäviä ominaisuuksia ja erityispiirteitä, mutta nekin näyttäytyvät avoimina. Vastauksissa näyttäytyy pikemminkin korutaiteilijoiden tapa hahmottaa maailmaa oman tekemisensä lävitse, tai halu vaikuttaa siihen, millä tavoin sitä voidaan katsoa.

Ihan mitä vaan! Kannettavaa ilmaisua, se voi olla! Mutta ei sitä välttämättä voi kantaa. Voi olla myös jotain, joka liittyy jollain tapaa kehoon. Niin, koru voi olla ihan mitä vaan. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Ehkä läheisimmin korutaide on jotain sellaista, joku sellainen esine, mitä sä kannat mukana. Ole se sitten se ”mukana kantaminen” vain hetkellistä, esimerkiksi että sulla on vaikka tahra paidan rinnuksilla, niin sitäkin voi pitää tietyllä tapaa koruna. Tai sitten onko se jotain pysyvämpää, esimerkiksi vihkisormus, jota sä kannat, tai saatat kantaa läpi elämän? (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Korutaiteilijoiden antamille vastauksille on tyypillistä lähestyä aihetta hyvin laajasti. Vastauksissa esiintyy kuitenkin muutamia kohtia, joissa vastaaja on ehdottoman varma sanomastaan. Tällöin ei myöskään jätetä vaihtoehtoja ja vastauksista puuttuvat muodot “voi olla” tai “ehkä”. Keskeisimmin esillä ovat tällöin korun asema taiteena ja vaatimus yhteydestä kehoon. Korulla täytyy aina olla yhteys kehoon.

Korutaide on taidemuoto, jossa koru on se väline, jolla pelataan samoin kuin valokuvataiteessa se on valokuva ja veistotaiteessa se on veistos. Korutaiteessa se on koru. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Korutaide voi olla ihan mitä vaan. Koru voi olla tehty ihan mistä vaan materiaalista. Se voi olla minkä kokoinen tahansa. Sillä täytyy olla aina yhteys kehoon.  (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Kehollisen suhteen korostuminen näkyy myös eräässä vastauksessa, jonka mukaan myös arkkitehtuuri on korutaidetta sen kehollisen suhteen vuoksi. Tällöin taiteilija kuitenkin siirtää vastuun jollekin muulle: “Joku on sanonut“.

Merkittävää korussa on myöskin se mittakaava, tai erityisesti on se mittakaava. Ja se, että sillä on suhde kehoon. Koru on intiimi, sitä kannetaan mukana ja se saa yleisöä sellaisessakin paikassa, jossa esimerkiksi maalaus ei saa. Se kohtaa näkijänsä ja kokijansa kaduilla, paikoissa joissa se voi myöskin yllättää ihmisen. Tärkeintä mielestäni on se yhteys kehoon, mittakaava. Joku on sanonut, että arkkitehtuuri on korutaidetta, koska sillä on suhteensa kehoon. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Erityispiirteiden luettelulle voidaan nähdä eri syitä. Sen voidaan nähdä olevan yhteydessä taiteenalojen väliseen kamppailuun, jossa korutaide pyrkii vakiinnuttamaan omaa asemaansa taidemaailmassa (kts. Nykykoru.fi sivuston kirjoitus Koru ja taide). Sederholmin teoksen kautta korutaide vertautuu nykytaiteeseen, mutta tällöin vertailtavuus on pikemminkin ilmiön määrittelemättömyydessä ja ajatuksessa, että taidetta ei tarvitse aina ymmärtää ja sen edessä on sallittua tuntea epävarmuutta. Tässä yhteydessä tulkitsen erityispiirteiden hakemisen kuitenkin siten, että sillä haetaan eroa perinteiseen korukäsitykseen, hahmotetaan omaa tekemistä ja pyritään avaamaan ihmisten mieliä ja hyväksyntää. Tulkinnalle haen perusteita siitä, että tunnettuuden lisääminen on osa Korutaideyhdistyksen säännöissä kirjattua tehtävää ja videon olevan osa tätä toimintaa.

Keskustelusta vaikeneminen

Korun luonnetta pohtiva kysymyksenasettelu leikkaa videoiden lävitse. Samalla sen rinnalla kulkee vaikenemisen kulttuuri, joka kieltäytyy vastauksien antamisesta. Teoksissa korutaitelijat viittaavat vahvasti historiallisiin lainoihin, mutta korutaiteilijoiden yrittäessä jäsentää ajatuksiaan ja tuoda korutaidetta esiin sanallisesti, se ei enää onnistukaan. Korutaide näyttäytyy ikään kuin virtana, jonne voi astua, mutta jota on hyvin vaikea tavoittaa. Moninaisuuden ja muutoksen nähdään olevan luonnollinen osa korutaidetta, jolloin se myös hyväksytään.

[– –] It´s really difficult to know, what really where is to place jewellery. And it is a theory I want to construct, and it will take time. I don´t really know what is jewellery. But when I see it, I recognize it is jewellery, but when I try to explain, it is much more difficult and it goes further and further. (Jaime Garcia & Hugo Madureira, Pedras & Pessegos, Jewellery Talk)

[– –] there is a long history. The prehistorical period to today, so contemporary jewellery is going to change along the time. That´s what it is. [– –] (Tereza Seabra,
Galeria Tereza Seabra, Jewellery Talk)

Hyväksyminen johtaa siihen, ettei taiteilijoiden keskuudessa ole innostusta asian eteen työskentelemiseksi. Ongelma näkyy myös korutaiteesta tehdyissä määrittelyissä. Samalla kun niistä keskustellaan, niistä myös vaietaan. On helppoa todeta minkä tahansa voivan olla koru ilman, että perustelee väitettään jollain tavalla. Vastauksista ei ilmene niitä ehtoja, joilla sitä voi pitää koruna. Garcian ja Madureiran haastattelussa on kuitenkin selvää, että he haluavat yrittää löytää vastauksen tähän kysymykseen ja he ovat kiinnostuneita kirjoittamaan aiheesta laajemmalti. Samalla he toteavat sen vievän myös paljon aikaa.

Strong pieces, in with which you don´t need a label. But that’s the whole problem. People from outside have also need: “What is it? What is it?” People come in Verzameld Werk and as what is it? Is it a shop, is it a museum? Is it gallery? And then they see: it´s collected work. It is what it is. [– –] But I know, practical you need definition, have to find a communication to outside. You need words to communicate, but it´s another story. (Ingrid de Coster, Jewellery Talk)

Määrittelyn tarve tuntuukin tulevan vahvasti ulkoapäin. Hämmentynyt yleisö on lehdistöä myöten alkanut kiinnostua kasvavasta taiteenalasta. Ongelma on kuitenkin puuttuva kieli, jolla kertoa aiheesta heille. Osa keskustelusta keskittyi termistön pohtimiseen ja eri mahdollisuuksien etsimiseen.

Mitä on korutaide? Oikeastaan tämä kysymys vastaa jo itseensä, sillä korutaide on, se on kysymys. Se on niin moninaista, että sitä on hyvin vaikea määritellä. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Videolla annettu vastaus yleisölle puolestaan on usein kuitenkin kehäpäätelmä tai toteamus, jonka mukaan korutaide voi olla mitä tahansa, eikä siten anna lopullista vastausta. Kommentista näkyy myös hanskojen lyöminen tiskiin sillä perusteella, että korutaide on ilmiönä kasvanut jo liian suureksi. Kuten Sederholmia siteerannut henkilö toteaa, nykytaiteen, kuin myös korutaiteen edessä on hyväksyttyä tuntea epävarmuuden tunteita. Tätä kautta yritetään myös siirtää syrjään tarvetta määrittelylle. Kohtauksen loppuun, heti Sederholmin lainauksen jälkeen sijoitetut kommentit paljastavat kuitenkin enemmän. Tuolloin taiteilija toistaa aiemmin lainatun toteamuksen, joka tukee tulkintaani.

[– –] Sen määritteleminen ei ole oikeastaan mahdollista, eikä varmaankaan kovinkaan kiinnostavaa. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Vaikka koruntekijät eivät ole innokkaita määrittelemään tai keskustelemaan korutaiteesta, vaikuttaa siitä kirjoitetuilla artikkeleilla olevan omat lukijansa. Mäkelän ja Bonde-Jensenin Suomalainen koru -katalogissa julkaistu määritelmä esiintyy yhdistyksen videolla. Samoin videolla esitetään näkemys, jonka mukaan koruilla on “isäntiä” ja paidalla olevia tahrojakin voidaan tietyllä tapaa pitää koruina. Vastauksessa annetut esimerkit toistuvat Liesbeth den Bestenin artikkelissa “Arvokasta seuraa” ja on mahdollista, että taiteilija on käyttänyt tätä valmistautuessaan kuvaukseen. Tästä voi päätellä, että koruntekijät lukevat eri näkökulmia ja määritelmiä omasta taiteenalastaan.

[– –] Even if you don´t talk about jewellery, which nobody ever does [– –] (Iris Eichenberg, Jewellery Talk).

Ongelmana vaikuttaa olevan nimenomaan hiljaisuus, tottumattomuus keskusteluun ja keskusteluvälineiden puute. Määrittelemättömyyden takana voi kuitenkin asua myös pelko. Korutaiteilijat ovat onnistuneet murtautumaan pois varsin rajallisesta korukäsityksestä, joka oli sidoksissa taideteollisuuteen ja muotoiluun. Nyt korutaide on saanut taidestatuksen ja se on myös mahdollistanut vapaan työskentelyn ilman rajoitteita. Liian tiukkoihin raameihin päätyminen saattaa tappaa luovuuden ja vaikuttaa myös taiteilijoiden tekemiseen ja toimeentuloon.

[– –] Sometimes I´m very afraid, that we are going back to very straight definitions. I´m afraid of that. It can because of difficult economic world, and that’s not so good for freedom. Sometimes I´m afraid, that we have to fight creativity. (Future, Jewellery Talk)

Standard
Uncategorized

Korun suhde kehoon korutaiteilijoiden puheessa

Korun suhde kehoon on hyvin keskeinen aihe korutaiteesta keskusteltaessa. Korun ja kehon välisestä suhteesta käytävä keskustelu voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan. Toinen osapuoli näkee korun kannettavuuden ja käytettävyyden olevan keskeinen osa korua, kuten oli vahvasti läsnä mm. Juhani Heikkilän avoimessa kirjeessä ja sitä seuranneessa Lasse Pahlmanin kommentissa, kun taas toinen puoli ottaa laajemman näkökulman kehoon. Tällöin keho toimii heille sekä tekemisen lähtökohtana, että myös korua määrittävänä tekijänä.

Koru käytettävänä

Käytettävyys ja kannettavuus ovat koruun liitettäviä ominaisuuksia. Tuija Hietanen on valmistanut lasihelmistä kaulakoruja, jonka muodot tuovat mieleen solukon. Solukon keskellä on suuri aukko ja korun muoto elää kaulan liikkeiden mukana. Hietasen teos on kannettava koru sen perinteisessä merkityksessä. Sen muotoilussa on otettu huomioon korun istuvuus ja materiaalin joustavuus siten, että se on mahdollista kantaa. Elävä muoto sallii korulle useamman käyttäjän, harvan kaula on liian paksu teokselle. Kannettavuus on keskeinen osa korua ja nousee osaksi myös siitä tehtävää määrittelyä. Kantamisen ei kuitenkaan tarvitse olla fyysistä voimaa vaativa toimenpide, vaan se voi olla vaikkapa likatahra vaatteissa.

Tuija Hietanen 2007. rintakoru. lasihelmi, nymo-lanka, hopea. Kuvalähde: Korutaideyhdistys.fi

 Ehkä läheisimmin korutaide on jotain sellaista, joku sellainen esine, mitä sä kannat mukana. Ole se sitten se ”mukana kantaminen” vain hetkellistä, esimerkiksi että sulla on vaikka tahra paidan rinnuksilla, niin sitäkin voi pitää tietyllä tapaa koruna. Tai sitten onko se jotain pysyvämpää, esimerkiksi vihkisormus, jota sä kannat, tai saatat kantaa läpi elämän. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Koru on kannettavuudessaan vapautunut kuitenkin muotoilullisista lähtökohdistaan siten, että niiden ei tarvitse mekaniikaltaan olla rintakorun tavoin käytettäviä tai vaatteisiin kiinnitettäviä. Sen sijaan pieni mittakaava mahdollistaa korun kantamisen. Juhani Heikkilä on valmistanut hopeisia ihmiskasvoisia koruja, joita hän kutsuu pienoisveistoksiksi. Heikkilän teokset kulkevat mukana taskuihin piilotettuina ja nousevat esiin ainoastaan silloin, kun kantaja itse haluaa esitellä niitä. Koruun liitetään intiimiys. Se on lähellä kehoa, mahdollisesti piilossa, kosketuksessa siihen.

Merkittävää korussa on myöskin se mittakaava, tai erityisesti on se mittakaava. Ja se, että sillä on suhde kehoon. Koru on intiimi, sitä kannetaan mukana ja se saa yleisöä sellaisessakin paikassa, jossa esimerkiksi maalaus ei saa. Se kohtaa näkijänsä ja kokijansa kaduilla, paikoissa joissa se voi myöskin yllättää ihmisen. Tärkeintä mielestäni on se yhteys kehoon, mittakaava. Joku on sanonut, että arkkitehtuuri on korutaidetta, koska sillä on suhteensa kehoon. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Korun kantaminen on oleellinen osa teoskokemusta. Tällöin kantaja muuttuu osaksi teosta ja sen ideaa. Petteri Ikoselle koru toimii keholle läheisenä, konkreettisena vartalonjatkeena ja abstraktina mielen jatkeena, joka liittää vartalon, esineen ja mielen samaan piiriin. (Ikonen 2004, 64–65.) Ikonen lukee korut osaksi esineistöä, joiden avulla vaikutetaan tietoisesti ympäristöön. Toisaalta esine paljastaa työkalun lailla maailmasta seikkoja, joita emme ole aikaisemmin huomanneet tai kokeneet. Esimerkiksi sokean käyttämä sauva välittää ympäristön tilallisia ominaisuuksia käyttäjälleen, jonka perusteella käyttäytyminen tapahtuu. Arkiesineet eivät siis ole vain yksisuuntaisia työkaluja, joilla vaikutetaan ympäristöön, vaan ne vaikuttavat myös kuvaamme siitä. (Ikonen 2004, 84–85.) Vuoropuhelu tulee käsittää näin siten, että se ei tarkastele ainoastaan kantajan ja teoksen välistä vuoropuhelua, vaan myös ympäristön suhdetta. Korun ollessa piilossa voi käyttäjä hallita tätä vuoropuhelua ja vaikuttaa siihen.

Se mikä sitten erottaa tai tekee erityisen korutaiteesta on se, että se on aina suhteessa käyttäjään tai oletettuun käyttäjään. Eli kun tavallaan joku pukee sen korun päälleen, niin hän on tavallaan osa sitä teosta tai käy vuoropuhelua sen teoksen kanssa, että mitä ei millään muulla, tai harvemmin millään muulla kuvataiteen alueella tapahtuu. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Vaikka keho ja kantaminen liitetään niin vahvasti korutaiteen teoksiin, huomioi Anne Sipponen (Korutaideyhdistyksen luentoa käsittelevässä blogikirjoituksessaan), kuinka korut kuvataan ja tuodaan usein esille valkoisissa tiloissa vailla ihmisruumista ja kuinka ihminen toimii ollessaan korun yhteydessä ainoastaan mallinukkena, kaukana todentuntuisesta ihmisestä. Hän esittää kysymyksen siitä, kuuluisiko, tai pitäisikö kantajan olla luonnollinen osa korutaiteen konseptia? (Sipponen 2007.) Monica Gasparin ajatukset korun oikeasta esittämispaikasta ovat samansuuntaisia. Sipposen argumenteille on helppo löytää tukea korutaidetta esittelevistä katalogeista: kuvat on usein otettu studio-olosuhteissa valkoista taustaa vasten. Onkin aiheellista kysyä, minkä vuoksi koruja esitetään ilman ihmiskehoa? Keho koetaan kuitenkin Jewellery Talkin ja Korutaideyhdistyksen videon perusteella keskeiseksi, ja ainutlaatuiseksi, osaksi korutaidetta.

That’s always an interesting conflict. that not just jewellery, but any object has. The moment you put something behind the glass , somehow you betray the nature of the object.  You make it showable, you can show it to the rest of the world. But the meaning with the owner or the collector somehow gets lost.  So I think it´s interesting tension you have when worn on the body. The worst place to appreciate a piece of jewellery is .. you have to put it in the body, because the body is in the movement and you have so many inputs that can distract … it´s very paradoxal that the body is actually the best place. (Monica Gaspar, Jewellery Talk)

Korujen valkoista taustaa vasten esittämisen syynä voi hyvinkin olla Sipposen ja muiden (mm. Ikonen 2004, Kalha 2003) esittämä näkemys koruista itsenäisinä taideteoksina. Valkoista taustaa vasten ne erotetaan käyttöyhteydestään ja esitetään nimenomaan itsenäisinä taideteoksina, jolloin se sijoittuu osaksi korutaiteen asemasta käytävää keskustelua. Käytettävyys on toiminut yhtenä perusteluna taidemaailmasta poisrajaamiseksi. Aineistossa korun rooli taideteoksen ja käytettävän (arki)esineen välimaastossa koetaan myös ristiriitaisena. Korun ollessa vitriinissä teos on oma teoksensa, mutta silti vain puolikas. Ollessaan kiinni kantajassa sen havainnointi muuttuu vaikeaksi, mutta on luonnollinen osa kokonaisuutta.

Vaikka koru olisikin vaaleaa taustaa vasten, sisältyy siihen ajatus kantajasta. Tämä sama oletetun käyttäjän näkökulma toistuu Jewellery Talkilla esiintyvän Jiro Kamatan haastattelun yhteydessä. Kamatan haastattelu on kuvattu hänen näyttelynsä aikana. Videolla hän esittelee viiksenmuotoisia rintakorujaan, jotka on sijoitettu installaatiomaisesti seinälle siten, että ne sijaitsevat knallin tai silinterin alla. Teoksen näkeminen vaatii hatun siirtämistä ja tällöin katsojien reaktiot vaihtelevat. Kamata kuvailee, kuinka osa vieraista laittaa hatun päähänsä ja kuvittelee siten itselleen viikset. Osa teoksen katsojista puolestaan sijoittaa knallin rintakorun yläpuolelle ja kuvittelee niille käyttäjän. Ilmiötä voi soveltaa katalogeissa näkyviin korkealaatuisiin kuviin, joissa käytettävät materiaalit korostuvat. Koska koru ei ole kenenkään käytössä, lukijalle jää tällöin mahdollisuus “sovittaa” korua ylleen.

Se mikä sitten erottaa tai tekee erityisen korutaiteesta on se, että se on aina suhteessa käyttäjään tai oletettuun käyttäjään. [– –] (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Korua kantaessaan ihminen ei siis korun itsenäisyydestä huolimatta ole ainoastaan passiivinen alusta, vaan kantaminen on aktiivista toimintaa. Esimerkkinä toimii hyvin Tarja Tuupasen vuonna 1999 valmistama neljän korun sarjan naiseudesta. Erittäin ohueksi hiotut lumikvartisiset teokset ovat kooltaan suhteellisen suuria, mutta silti hauraita ja tuntuvat paikoin hajoavan jo katseesta. Koruja kantaessaan kantaja on tietoinen tuosta hauraudesta ja reagoi sen mukaan ympäristöön. Omat ja muiden liikkeet saattavat vahingoittaa helposti hauraita teoksia, tämä vaikuttaa ympäristön ja itsensä kokemiseen. Ymmärtäessään oman haavoittuvuutensa, kykenee huomaamaan samat piirteet myös muissa ihmisissä.  Kuin myös muut ihmiset huomaavat kantajan, ja korujen haurauden. Kantaja kulkee tuolloin tietoisena tekojensa seurauksista.

Keho tekemisen lähtökohtana

Koruteosten muuttuessa valokuvien ja installaatioiden kaltaisiksi on kysymys niiden suhteesta kehoon oleellinen. Tatyana Zhurkovin näyttelyn yhteydessä julkaistussa katalogissa Eija Mustonen toteaa suhteen kehoon saattavan olla väljä ja viitteellinen (Mustonen 2007).

Keho on keskeinen elementti useissa teoksissa. Nykykoru voi kiinnittää huomion ympärillämme hallitseviin kauneuskäsityksiin ja siihen kuinka muokkaamme kehoamme. Meri Takala toteutti teossarjan Vanhenemisen kauneus – koruja vanhuudesta (2004), jonka tarkoitus on kiinnittää huomio vanhuuden mukanaan tuomiin muutoksiin kehossa ja pyrkiä esittämään ne kauniina. Teos pyrkii kommentoimaan käsivarsien alle vanhuuden myötä muodostuvia ”alleja”. Teoksessa pitsireunukset sulkevat lateksisen ytimen sisäänsä ja kannattelevat sitä, antaen sille kuitenkin tilaa heilua ja liikkua. Teos oli kuitenkin suoraan yhteydessä kehoon ja sitä pystyi pitämään yllään.

Meri Takala. Kuvalähde: http://www.saimia.fi/kulttuuri_galleria/

Koruteoksen ei kuitenkaan tarvitse olla mukana kannettava koru. Jo 1960-luvun lopulla koruntekijät siirtyivät tekemään teoksia, joiden kantaminen oli hankalaa, mutta silti mahdollista. Näitä teoksia he nimittivät vartaloveistoksiksi. Nykyisin koruteoksen ei tarvitse olla edes suoraan sidoksissa vartaloon, vaan se voi olla yhtälailla valokuva, ele tai viesti (Kalha 2003, 146). Åsa Skogberg on ottanut valokuvan, jossa naisen kaulaa koristaa fritsuista tehty helminauha. Fritsut ovat jo hävinneet, mutta valokuva toimii todisteena tapahtumasta.

Koruntekijöille on keskeistä työskennellä kehon parissa ja tekeminen vertautuu tanssijan tapaan hyödyntää kehoa ilmaisuvälineenään, jota voi lähestyä eri näkökulmista. Koru tutkii sitä, kuinka ymmärrämme kehon ja millainen suhde meillä on siihen.

Well, passion is body, has always been. [– –] Dancers are very welcome here and other people who are working with the body. Like jewelers, good jewelers. They know everything about the body. They really work for the body. And this is the thing that is common with the jewels and us. It is the body. The body is the most important thing. (Wim Vandekerchove, Villa de Bondt, Jewellery Talk)

[– –] And in the case of artists it´s a way to create new languages related to the body, and not only to the body as physical but also in a aesthetical manner, and more anthropological way. How we behave and humanity is very important. But arts talk about it as well. It´s really difficult to know, what really where is to place jewellery. [– –] (Jaime Garcia & Hugo Madureira, Jewellery Talk)

Maria Nuutisen toteuttamassa teoksessa kenkien sisään on asetettu pumpulia täynnä olevat sukkahousut. Ne tuovat väistämättä mieleen vanhan ja hauraan ihmisen. Kehon viitteellisyys näkyy teoksissa siten, että teoksen materiaalit ja aiheet voivat olla lähtöisin kehosta itsestään (mm. Ruutiainen 2009a, Sipponen 2007). Esimerkiksi Mia Maljojoki käyttää teoksissaan omaa kehoaan pohjana asettaessaan sen kipsiin ja hyödyntäessään näitä kehon jättämiä painaumia, negatiivisia tiloja, omassa työskentelyssään.

Maria Nuutinen. Kuvalähde: Korutaideyhdistys.fi

Keho korun määrittäjänä

Korutaide voi olla ihan mitä vain ja mistä tahansa materiaalista tehty. Sen ainoana vaatimuksena on yhteys kehoon, vaikkakin viitteellisenä, jonka Mustonen toi esiin kirjoituksessaan. On kuitenkin olemassa teoksia, joiden kohdalla yhteys kehoon on kaukaisempi. Sari Liimatan teos You don’t look like a toy – I don’t look like a toy (2005) on  kokonaan irrottautunut kehosta. Hän käyttää työskentelyssään leikkieläimiä, joita hän leikkelee ja koristelee sen jälkeen erilaisin menetelmin. Koristeina toimivat nuppineulat, helmet, langat ja erilaiset korunosat.

sariliimatta

Sari Liimatta 2005. You don´t look like a toy. I don´t look like a toy. Kuvalähde: http://sariliimatta.net/2005/index.htm

Liimatta käsittelee eläinhahmojen kautta ihmisten välisiä suhteita (Suomalainen, 2005), mutta teosten voi nähdä tuovan esille myös korutaiteelle tyypillisen oman alansa kommentoinnin. Eläimet ovat toistuva aihe korutaiteessa, esimerkiksi Idiots -korutaiteilijaryhmä (Ryhmän muodostavat Afke Golsteijn ja Floris Bakker. Taiteilijoiden tuotantoon voi tutustua osoitteessa http://idiots.nl/)käyttää täytettyjä eläimiä työskentelyssään. Heidän teoksissaan on pienen linnun silmät on korvattu timanteilla tai jäniksen korvaan on kirjailtu punainen merkki. Kehon ei tarvitse näin olla ainoastaan ihmisen, vaan se voi olla myös eläimen.

Korutaide voi olla ihan mitä vaan. Koru voi olla tehty ihan mistä vaan materiaalista. Se voi olla minkä kokoinen tahansa. Sillä täytyy olla aina yhteys kehoon. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Teoksia voi lähestyä Korutaideyhdityksen videolta löytyvän kommentin kautta, jonka mukaan yhteys kehoon on keskeinen korutaidetta määrittävä tekijä. Myös Ruutiainen on kiinnittänyt huomiota tähän ja esimerkkinä hän nostaa esiin korutaiteilijoiden työskentelyssään käyttämät eläinhahmot (Ruutiainen 2009a, 7). Kehollisen suhteen määritellessä korua se voi oikeastaan olla mitä vain, myös arkkitehtuuria, kuten taiteilijat toteavat.

Merkittävää korussa on myöskin se mittakaava, tai erityisesti on se mittakaava. Ja se, että sillä on suhde kehoon. Koru on intiimi, sitä kannetaan mukana ja se saa yleisöä sellaisessakin paikassa, jossa esimerkiksi maalaus ei saa. Se kohtaa näkijänsä ja kokijansa kaduilla, paikoissa joissa se voi myöskin yllättää ihmisen. Tärkeintä mielestäni on se yhteys kehoon, mittakaava. Joku on sanonut, että arkkitehtuuri on korutaidetta, koska sillä on suhteensa kehoon. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

 

Standard