Uncategorized

Juhani Heikkilä: Arvio Päivi Ruutiaisen väitöskirjasta

Kirjoitus julkaistiin Korutaideyhdistyksen Facebook-sivuilla eilen 14.8.2013.

Facebookin kaikille avoin ryhmä löytyy osoitteesta: https://www.facebook.com/groups/125299427501398/

———————————————————–

 

Korutaiteen väittämät

Aikaisemmat korutaidetta käsittelevät väitöskirjat ovat näyttäneet tekijöiden oman uran edistämiseltä, siksi yleisesitystä korutaiteesta on odotettu.

Päivi Ruutiaisen väitöskirja kompastuu kuitenkin historian epäselvyyksiin . Onko kyse tietämättömyydestä vai jostain tendenssistä, jää hämäräksi. Kirjassa kysytään usein – kenellä on oikeus kommentointiin ja että alalla käydään taistelua?

Kansallinen ja kansainvälinen sekaantuu tarpeen mukaa, ja joskus mainitut henkilöt ovat väärissä yhteyksissä. Gijs Bakker jätti jo 80-luvulla väitöskirjan 60-lukulaisen ajattelun taakseen. Bakker liikkuu sujuvasti kuvataiteen, korutaiteen ja esinemuotoilun maailmoissa. Perustanut esim. tunnetun käyttöesine muotoilua tuottavan Droog ryhmän.

Väitöksen 1980-luku liittyi kansainvälisiin asioihin ja jäi hämäräksi, mutta 90-luvun Suomesta Ruutiainen toteaa seuraavaa: Laman takia oli hiljaista, mutta sentään Eila Minkkinen ja Kirsti Doukas teki ”vartalokoruja”. Nyt ollaan metsässä! Minkkinen on tunnettu taiteilija, mutta Doukas tunnetaan Kalevala Korun suunnittelijana. Kalevalakoru ja myös Björn Weckström mainitaan usein, vaikka missään maailmassa teollisuutta ei pidetä korutaide liikkeen osana. Sen sijaan Bertel Gardberg  ja Olli Tamminen (jota ei mainita kertaakaan!) ovat keskeisiä hahmoja korutaiteen syntymiselle Suomessa.

Lyhyt historia:

Suomalaisen korutaiteen räjähdys oli 1970- 80-luvun taitteessa, jolloin Olli Tamminen aloitti alan koulutuksen Taideteollisessa korkeakoulussa ja päästi pullon hengen irti! Itse olin Tammisen ja Gardbergin oppilaana ja aika nopeasti myös Kaj Frankin assistentti opettajana hänen ”vihellyspilli” projektissa. Gardbergin pyynnöstä aloin käydä Kaakkois-Suomessa kehittämässä kivi ja korukoulutusta. Matti Mattsson ja Harri Syrjänen alkoivat opettaa, Tammisen lisäksi, Taikin kursseilla. Designmuseo oli aktiivinen korun suhteen ja Atelje 585 sekä Galleria P.Debré esittelivät suomalaisia ja kansainvälisiä taiteilijoita. 1980-luvulla keskeiseltä tuntui selvittää suhde modernismiin, muotuiluperinteeseen ja kansainväliseen 60-lukulaiseen korutaiteeseen.

”Hiljaisella!” 1990-luvulla Satu ja Olli Tamminen sai tehtyä Taik:iin metalli- ja korutaiteen lehtoraatin, jota hoidin vuodet 1989-2000, jonka jälkeen lehtoraatti lopetettiin. Satu Tamminen johti koko käsi- ja taideteollista ohjelmaa Taik:issa. 1990-luvulla oli Subject- näyttelyiden sarja, jossa maailman tunnetuimmat taiteilijat, opettajat sekä merkittävimmät koulut Euroopasta Japanista ja USA:sta (Gerrit Rietvelt Academie, Hiko Mizuno College, State University of New York ym.) tekivät töitä yhteisiin projekteihin Suomessa. Esim. Gijs Bakker, Ruud Peters, David Watkins ym. Taiteilijat ja opiskelijat tapasivat yhteisissä seminaareissa Suomessa.

Lahden koulusta valmistuneet Kaarin Bonde Jensenin ja Eija Mäkelän tekemä Suomalainen Koru –näyttelysarja syntyi näyteikkunaksi suomalaiselle ja ulkomaisille vieraille. Designmuseo ja amerikkalainen galleristi Helen Drutt tekivät aktiivista työtä korutaiteen hyväksi. Tärkeää 90-luvulla oli myös Baltian mukaan tulo ja pohjoismaiden yhteistyö, koskien kouluja sekä korutriennaaleja.

Väitöskirjan oneglma on myös , että joskus puhutaan laajasti koko korukulttuurista ja välilä taas itse korutaiteesta (nykykoru). Itse lopetin koko korukulttuuriin perehtymisen tutustuttuani Oppi Untrachtin tiiliskivimäisiin kirjoihin.

Hyvää taas on että Ruutiainen on tutustunut P.Dormerin ja R.Turnerin The New Jewellery teokseen. Se on edelleen paras esitys 1960-70-luvuilla syntyneestä korutaide ajattelusta.

Tässä tiivistelmä Dormerista

  1. Erilaiset materiaalit käytössä
  2. Myös karkeat ja halvat
  3. Statuslähtöisyyden välttäminen
  4. Kliseiden välttäminen

Sen sijaan että tarkastelisi puoli vuosisataa vanhaa oppia kriitteisesti, väitös selvästi puhuu 1960-lukulaisen ajattelun puolesta. Tässä on jotain uskonnollisen kultin kaltaisia piirteitä. Vanhat gurut kiertää saarnaamassa kyseenalaista oppia. Jotkut heistä on niin ”hyviä” opettajia että niiden jalanjälkiä voi seurata maasta toiseen.

Toisin kuin Ruutiainen, 60-lukua pitää viimeistään nyt tarkastella kriittisesti! Korutaide ja kuvataide on aina (3) status lähtöistä toimintaa. Se on aina hyvin hinnoiteltua, marginaalista  puuhastelua ja taiteilijat brändejä. Pari muutakin kolleegaa tajusi jo 70-luvulla että status ja ekologia ongelmaan voidaan vastata vain studiotuotannolla. Viisikymmentä vuotta tärkein sisältö on ollut statusvastaisuus. Korun status kysymys,  tekemisen motiivina, käsiteltiin loppuun yli 20 vuotta sitten kun Peter Scupik teki näkymättömän sormuksen jota kaksi poliisia vartioi näyttelyssä.

Ruutiainen puhuu paljon siitä kuinka vanha fundamentalistit haluaa käyttää perinteisiä luonnonmateriaaleja kun taas uudistaja fundamentalistit haluavat käyttää (1)(2) arkisempia ja karkeampia rautakauppa materiaaleja, joskus jopa kierrättävät vanhoja tavaroita koruissa. Kuten tiedämme, rautakaupassa synteettisiä kivi ja puu jäljitelmiä esiteltäessä, käytetään pieniä mallilevyjä. Näin joku aika sitten tällaisista levyistä tehdyn korun. Se oli sommittelultaan heikko ja jäin miettimään mikä siinä olisi radikaalia tai antaako se jotain taiteellista elämystä? Tiedämme että on olemassa ihmisen luomia synteettisiä materiaaleja tai luonnon materiaaleja. (Kai Kalin totesi osuvasti Trash Designista) ettei hyödytä kierrättää ongelmallisia materiaaleja paikasta toiseen. Ekologisesti olisi parempi tehdä kestäviä, sukupolvelta toiselle siirtyviä asioita. Jos korun sisältönä vuosikymmeniä on karkeat ja halvat materiaalit, niin silloin jatketaan samaa perinnettä jossa merkitys määräytyi grammoissa ja karaateissa.

(4) Ruutiainen puhuu paljon kliseiden välttämisestä, uudesta kauneudesta, ”hyvän maun” vastustamisesta. Väitöksen mukaan yhdistävä tekijä koru- ja kuvataiteiden välillä on koristeellisuus ja kitsch. Tätä on kuultu taidekirjoittelussa paljon viime vuosikymmenillä. Eikö hyvä tai huono maku ole yhtä ongelmallisia? Mielestäni kitsch taiteilija Jeff Koons ei ole parempi kuin vaikka Gerhard Richter, joka ei ole kitsch.

Väitöskirjassa on myös ansioita, mutta lopputulemassa on mielestäni virhe. Ruutiainen käyttää käsitettä vanha ja uusi fundamentalisti. Väittämässä vanha fundamentalisti diskurssi määrittelee korun kokoa, materiaaleja, tekniikoita, kauneuskäsityksiä ja kehollisuutta.

Tässä ilmeisesti puhutaan koko korukulttuurista. Ongelma on siinä että korun koko, materiaalit ym. vaihtelee radikaalisti paikasta ja kulttuurista riippuen. Toisaalta tässä tarkoitetaan yksinkertaisesti fraasia, että vanha fundamentalistit haluavat arvokkaita, jalometallikoruja. Sodan jälkeen alkoi kuitenkin Euroopassa suuri muutos. On tutkittua tilastotiedettä kuinka ylivoimaisesti suurin korualue on teollisesti tuotettu pukukoru tavara. Siis synteettisistä materiaaleista tehtyä kulutustavaraa. Myös jalometalli teollisuus on kulutustavara tuotantoa, mutta edes kierrätettävää.

Toisin kuin Ruutiainen, tässä pitäisi tarkastella vain korutaidetta, siis uuden korun liikettä joka alkoi 1960-luvulla. Loogisesti; Dormerin ja Ruutiaisen opeilla toimivat taiteilijat ovat siis vanha fundamentalisteja, perinteiden ylläpitäjiä. Uusfundamentalistit, kuten Ruutiainen jossain yhteydessä kirjoitti; tekevät jotain jota ei voi määritellä, koska se on muutoksen tilassa.

Olisiko aika siirtyä 2000-luvulle.

 

Juhani Heikkilä

 

Standard