Uncategorized

Korun suhde kehoon korutaiteilijoiden puheessa

Korun suhde kehoon on hyvin keskeinen aihe korutaiteesta keskusteltaessa. Korun ja kehon välisestä suhteesta käytävä keskustelu voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan. Toinen osapuoli näkee korun kannettavuuden ja käytettävyyden olevan keskeinen osa korua, kuten oli vahvasti läsnä mm. Juhani Heikkilän avoimessa kirjeessä ja sitä seuranneessa Lasse Pahlmanin kommentissa, kun taas toinen puoli ottaa laajemman näkökulman kehoon. Tällöin keho toimii heille sekä tekemisen lähtökohtana, että myös korua määrittävänä tekijänä.

Koru käytettävänä

Käytettävyys ja kannettavuus ovat koruun liitettäviä ominaisuuksia. Tuija Hietanen on valmistanut lasihelmistä kaulakoruja, jonka muodot tuovat mieleen solukon. Solukon keskellä on suuri aukko ja korun muoto elää kaulan liikkeiden mukana. Hietasen teos on kannettava koru sen perinteisessä merkityksessä. Sen muotoilussa on otettu huomioon korun istuvuus ja materiaalin joustavuus siten, että se on mahdollista kantaa. Elävä muoto sallii korulle useamman käyttäjän, harvan kaula on liian paksu teokselle. Kannettavuus on keskeinen osa korua ja nousee osaksi myös siitä tehtävää määrittelyä. Kantamisen ei kuitenkaan tarvitse olla fyysistä voimaa vaativa toimenpide, vaan se voi olla vaikkapa likatahra vaatteissa.

Tuija Hietanen 2007. rintakoru. lasihelmi, nymo-lanka, hopea. Kuvalähde: Korutaideyhdistys.fi

 Ehkä läheisimmin korutaide on jotain sellaista, joku sellainen esine, mitä sä kannat mukana. Ole se sitten se ”mukana kantaminen” vain hetkellistä, esimerkiksi että sulla on vaikka tahra paidan rinnuksilla, niin sitäkin voi pitää tietyllä tapaa koruna. Tai sitten onko se jotain pysyvämpää, esimerkiksi vihkisormus, jota sä kannat, tai saatat kantaa läpi elämän. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Koru on kannettavuudessaan vapautunut kuitenkin muotoilullisista lähtökohdistaan siten, että niiden ei tarvitse mekaniikaltaan olla rintakorun tavoin käytettäviä tai vaatteisiin kiinnitettäviä. Sen sijaan pieni mittakaava mahdollistaa korun kantamisen. Juhani Heikkilä on valmistanut hopeisia ihmiskasvoisia koruja, joita hän kutsuu pienoisveistoksiksi. Heikkilän teokset kulkevat mukana taskuihin piilotettuina ja nousevat esiin ainoastaan silloin, kun kantaja itse haluaa esitellä niitä. Koruun liitetään intiimiys. Se on lähellä kehoa, mahdollisesti piilossa, kosketuksessa siihen.

Merkittävää korussa on myöskin se mittakaava, tai erityisesti on se mittakaava. Ja se, että sillä on suhde kehoon. Koru on intiimi, sitä kannetaan mukana ja se saa yleisöä sellaisessakin paikassa, jossa esimerkiksi maalaus ei saa. Se kohtaa näkijänsä ja kokijansa kaduilla, paikoissa joissa se voi myöskin yllättää ihmisen. Tärkeintä mielestäni on se yhteys kehoon, mittakaava. Joku on sanonut, että arkkitehtuuri on korutaidetta, koska sillä on suhteensa kehoon. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Korun kantaminen on oleellinen osa teoskokemusta. Tällöin kantaja muuttuu osaksi teosta ja sen ideaa. Petteri Ikoselle koru toimii keholle läheisenä, konkreettisena vartalonjatkeena ja abstraktina mielen jatkeena, joka liittää vartalon, esineen ja mielen samaan piiriin. (Ikonen 2004, 64–65.) Ikonen lukee korut osaksi esineistöä, joiden avulla vaikutetaan tietoisesti ympäristöön. Toisaalta esine paljastaa työkalun lailla maailmasta seikkoja, joita emme ole aikaisemmin huomanneet tai kokeneet. Esimerkiksi sokean käyttämä sauva välittää ympäristön tilallisia ominaisuuksia käyttäjälleen, jonka perusteella käyttäytyminen tapahtuu. Arkiesineet eivät siis ole vain yksisuuntaisia työkaluja, joilla vaikutetaan ympäristöön, vaan ne vaikuttavat myös kuvaamme siitä. (Ikonen 2004, 84–85.) Vuoropuhelu tulee käsittää näin siten, että se ei tarkastele ainoastaan kantajan ja teoksen välistä vuoropuhelua, vaan myös ympäristön suhdetta. Korun ollessa piilossa voi käyttäjä hallita tätä vuoropuhelua ja vaikuttaa siihen.

Se mikä sitten erottaa tai tekee erityisen korutaiteesta on se, että se on aina suhteessa käyttäjään tai oletettuun käyttäjään. Eli kun tavallaan joku pukee sen korun päälleen, niin hän on tavallaan osa sitä teosta tai käy vuoropuhelua sen teoksen kanssa, että mitä ei millään muulla, tai harvemmin millään muulla kuvataiteen alueella tapahtuu. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Vaikka keho ja kantaminen liitetään niin vahvasti korutaiteen teoksiin, huomioi Anne Sipponen (Korutaideyhdistyksen luentoa käsittelevässä blogikirjoituksessaan), kuinka korut kuvataan ja tuodaan usein esille valkoisissa tiloissa vailla ihmisruumista ja kuinka ihminen toimii ollessaan korun yhteydessä ainoastaan mallinukkena, kaukana todentuntuisesta ihmisestä. Hän esittää kysymyksen siitä, kuuluisiko, tai pitäisikö kantajan olla luonnollinen osa korutaiteen konseptia? (Sipponen 2007.) Monica Gasparin ajatukset korun oikeasta esittämispaikasta ovat samansuuntaisia. Sipposen argumenteille on helppo löytää tukea korutaidetta esittelevistä katalogeista: kuvat on usein otettu studio-olosuhteissa valkoista taustaa vasten. Onkin aiheellista kysyä, minkä vuoksi koruja esitetään ilman ihmiskehoa? Keho koetaan kuitenkin Jewellery Talkin ja Korutaideyhdistyksen videon perusteella keskeiseksi, ja ainutlaatuiseksi, osaksi korutaidetta.

That’s always an interesting conflict. that not just jewellery, but any object has. The moment you put something behind the glass , somehow you betray the nature of the object.  You make it showable, you can show it to the rest of the world. But the meaning with the owner or the collector somehow gets lost.  So I think it´s interesting tension you have when worn on the body. The worst place to appreciate a piece of jewellery is .. you have to put it in the body, because the body is in the movement and you have so many inputs that can distract … it´s very paradoxal that the body is actually the best place. (Monica Gaspar, Jewellery Talk)

Korujen valkoista taustaa vasten esittämisen syynä voi hyvinkin olla Sipposen ja muiden (mm. Ikonen 2004, Kalha 2003) esittämä näkemys koruista itsenäisinä taideteoksina. Valkoista taustaa vasten ne erotetaan käyttöyhteydestään ja esitetään nimenomaan itsenäisinä taideteoksina, jolloin se sijoittuu osaksi korutaiteen asemasta käytävää keskustelua. Käytettävyys on toiminut yhtenä perusteluna taidemaailmasta poisrajaamiseksi. Aineistossa korun rooli taideteoksen ja käytettävän (arki)esineen välimaastossa koetaan myös ristiriitaisena. Korun ollessa vitriinissä teos on oma teoksensa, mutta silti vain puolikas. Ollessaan kiinni kantajassa sen havainnointi muuttuu vaikeaksi, mutta on luonnollinen osa kokonaisuutta.

Vaikka koru olisikin vaaleaa taustaa vasten, sisältyy siihen ajatus kantajasta. Tämä sama oletetun käyttäjän näkökulma toistuu Jewellery Talkilla esiintyvän Jiro Kamatan haastattelun yhteydessä. Kamatan haastattelu on kuvattu hänen näyttelynsä aikana. Videolla hän esittelee viiksenmuotoisia rintakorujaan, jotka on sijoitettu installaatiomaisesti seinälle siten, että ne sijaitsevat knallin tai silinterin alla. Teoksen näkeminen vaatii hatun siirtämistä ja tällöin katsojien reaktiot vaihtelevat. Kamata kuvailee, kuinka osa vieraista laittaa hatun päähänsä ja kuvittelee siten itselleen viikset. Osa teoksen katsojista puolestaan sijoittaa knallin rintakorun yläpuolelle ja kuvittelee niille käyttäjän. Ilmiötä voi soveltaa katalogeissa näkyviin korkealaatuisiin kuviin, joissa käytettävät materiaalit korostuvat. Koska koru ei ole kenenkään käytössä, lukijalle jää tällöin mahdollisuus “sovittaa” korua ylleen.

Se mikä sitten erottaa tai tekee erityisen korutaiteesta on se, että se on aina suhteessa käyttäjään tai oletettuun käyttäjään. [– –] (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Korua kantaessaan ihminen ei siis korun itsenäisyydestä huolimatta ole ainoastaan passiivinen alusta, vaan kantaminen on aktiivista toimintaa. Esimerkkinä toimii hyvin Tarja Tuupasen vuonna 1999 valmistama neljän korun sarjan naiseudesta. Erittäin ohueksi hiotut lumikvartisiset teokset ovat kooltaan suhteellisen suuria, mutta silti hauraita ja tuntuvat paikoin hajoavan jo katseesta. Koruja kantaessaan kantaja on tietoinen tuosta hauraudesta ja reagoi sen mukaan ympäristöön. Omat ja muiden liikkeet saattavat vahingoittaa helposti hauraita teoksia, tämä vaikuttaa ympäristön ja itsensä kokemiseen. Ymmärtäessään oman haavoittuvuutensa, kykenee huomaamaan samat piirteet myös muissa ihmisissä.  Kuin myös muut ihmiset huomaavat kantajan, ja korujen haurauden. Kantaja kulkee tuolloin tietoisena tekojensa seurauksista.

Keho tekemisen lähtökohtana

Koruteosten muuttuessa valokuvien ja installaatioiden kaltaisiksi on kysymys niiden suhteesta kehoon oleellinen. Tatyana Zhurkovin näyttelyn yhteydessä julkaistussa katalogissa Eija Mustonen toteaa suhteen kehoon saattavan olla väljä ja viitteellinen (Mustonen 2007).

Keho on keskeinen elementti useissa teoksissa. Nykykoru voi kiinnittää huomion ympärillämme hallitseviin kauneuskäsityksiin ja siihen kuinka muokkaamme kehoamme. Meri Takala toteutti teossarjan Vanhenemisen kauneus – koruja vanhuudesta (2004), jonka tarkoitus on kiinnittää huomio vanhuuden mukanaan tuomiin muutoksiin kehossa ja pyrkiä esittämään ne kauniina. Teos pyrkii kommentoimaan käsivarsien alle vanhuuden myötä muodostuvia ”alleja”. Teoksessa pitsireunukset sulkevat lateksisen ytimen sisäänsä ja kannattelevat sitä, antaen sille kuitenkin tilaa heilua ja liikkua. Teos oli kuitenkin suoraan yhteydessä kehoon ja sitä pystyi pitämään yllään.

Meri Takala. Kuvalähde: http://www.saimia.fi/kulttuuri_galleria/

Koruteoksen ei kuitenkaan tarvitse olla mukana kannettava koru. Jo 1960-luvun lopulla koruntekijät siirtyivät tekemään teoksia, joiden kantaminen oli hankalaa, mutta silti mahdollista. Näitä teoksia he nimittivät vartaloveistoksiksi. Nykyisin koruteoksen ei tarvitse olla edes suoraan sidoksissa vartaloon, vaan se voi olla yhtälailla valokuva, ele tai viesti (Kalha 2003, 146). Åsa Skogberg on ottanut valokuvan, jossa naisen kaulaa koristaa fritsuista tehty helminauha. Fritsut ovat jo hävinneet, mutta valokuva toimii todisteena tapahtumasta.

Koruntekijöille on keskeistä työskennellä kehon parissa ja tekeminen vertautuu tanssijan tapaan hyödyntää kehoa ilmaisuvälineenään, jota voi lähestyä eri näkökulmista. Koru tutkii sitä, kuinka ymmärrämme kehon ja millainen suhde meillä on siihen.

Well, passion is body, has always been. [– –] Dancers are very welcome here and other people who are working with the body. Like jewelers, good jewelers. They know everything about the body. They really work for the body. And this is the thing that is common with the jewels and us. It is the body. The body is the most important thing. (Wim Vandekerchove, Villa de Bondt, Jewellery Talk)

[– –] And in the case of artists it´s a way to create new languages related to the body, and not only to the body as physical but also in a aesthetical manner, and more anthropological way. How we behave and humanity is very important. But arts talk about it as well. It´s really difficult to know, what really where is to place jewellery. [– –] (Jaime Garcia & Hugo Madureira, Jewellery Talk)

Maria Nuutisen toteuttamassa teoksessa kenkien sisään on asetettu pumpulia täynnä olevat sukkahousut. Ne tuovat väistämättä mieleen vanhan ja hauraan ihmisen. Kehon viitteellisyys näkyy teoksissa siten, että teoksen materiaalit ja aiheet voivat olla lähtöisin kehosta itsestään (mm. Ruutiainen 2009a, Sipponen 2007). Esimerkiksi Mia Maljojoki käyttää teoksissaan omaa kehoaan pohjana asettaessaan sen kipsiin ja hyödyntäessään näitä kehon jättämiä painaumia, negatiivisia tiloja, omassa työskentelyssään.

Maria Nuutinen. Kuvalähde: Korutaideyhdistys.fi

Keho korun määrittäjänä

Korutaide voi olla ihan mitä vain ja mistä tahansa materiaalista tehty. Sen ainoana vaatimuksena on yhteys kehoon, vaikkakin viitteellisenä, jonka Mustonen toi esiin kirjoituksessaan. On kuitenkin olemassa teoksia, joiden kohdalla yhteys kehoon on kaukaisempi. Sari Liimatan teos You don’t look like a toy – I don’t look like a toy (2005) on  kokonaan irrottautunut kehosta. Hän käyttää työskentelyssään leikkieläimiä, joita hän leikkelee ja koristelee sen jälkeen erilaisin menetelmin. Koristeina toimivat nuppineulat, helmet, langat ja erilaiset korunosat.

sariliimatta

Sari Liimatta 2005. You don´t look like a toy. I don´t look like a toy. Kuvalähde: http://sariliimatta.net/2005/index.htm

Liimatta käsittelee eläinhahmojen kautta ihmisten välisiä suhteita (Suomalainen, 2005), mutta teosten voi nähdä tuovan esille myös korutaiteelle tyypillisen oman alansa kommentoinnin. Eläimet ovat toistuva aihe korutaiteessa, esimerkiksi Idiots -korutaiteilijaryhmä (Ryhmän muodostavat Afke Golsteijn ja Floris Bakker. Taiteilijoiden tuotantoon voi tutustua osoitteessa http://idiots.nl/)käyttää täytettyjä eläimiä työskentelyssään. Heidän teoksissaan on pienen linnun silmät on korvattu timanteilla tai jäniksen korvaan on kirjailtu punainen merkki. Kehon ei tarvitse näin olla ainoastaan ihmisen, vaan se voi olla myös eläimen.

Korutaide voi olla ihan mitä vaan. Koru voi olla tehty ihan mistä vaan materiaalista. Se voi olla minkä kokoinen tahansa. Sillä täytyy olla aina yhteys kehoon. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

Teoksia voi lähestyä Korutaideyhdityksen videolta löytyvän kommentin kautta, jonka mukaan yhteys kehoon on keskeinen korutaidetta määrittävä tekijä. Myös Ruutiainen on kiinnittänyt huomiota tähän ja esimerkkinä hän nostaa esiin korutaiteilijoiden työskentelyssään käyttämät eläinhahmot (Ruutiainen 2009a, 7). Kehollisen suhteen määritellessä korua se voi oikeastaan olla mitä vain, myös arkkitehtuuria, kuten taiteilijat toteavat.

Merkittävää korussa on myöskin se mittakaava, tai erityisesti on se mittakaava. Ja se, että sillä on suhde kehoon. Koru on intiimi, sitä kannetaan mukana ja se saa yleisöä sellaisessakin paikassa, jossa esimerkiksi maalaus ei saa. Se kohtaa näkijänsä ja kokijansa kaduilla, paikoissa joissa se voi myöskin yllättää ihmisen. Tärkeintä mielestäni on se yhteys kehoon, mittakaava. Joku on sanonut, että arkkitehtuuri on korutaidetta, koska sillä on suhteensa kehoon. (Mitä korutaide on?, Korutaideyhdistys 2010)

 

Standard