Uncategorized

Tommi Aho: Kommentteja vähän kaikkeen

Päästyäni vihdoinkin tutustumaan Ruutiaisen väitöskirjaan, en voinut olla ottamatta kantaa hänen tutkimuksestaan ja samalla myös Korutaideyhdistys ry:stä sekä yleensäkin korutaiteesta käytyyn keskusteluun.

Aivan ensimmäiseksi joudun kuitenkin tunnustautumaan osa-aikaiseksi amatöörimäiseksi projektityöntekijäksi korutaiteen kentällä: olen jäänyt apurahajärjestelmien ulkopuolelle eli opiskeluaikaa lukuunottamatta toiminut sillä lähinnä oman pääoman turvin, sivutoimisesti ja yksin…

Niin ikään täytyy myös tunnustaa, että olen langennut Juhani Heikkilän kanssa lähes samojen ”asiavirheiden” pyörittelyyn koskien mm. Ruutiaisen väitöskirjassaan käyttämää termiä nykykoru mahdollisine merkityksineen ja viittaussuhteineen. Omalla kohdallani tämä tapahtui Ruutiaisen väitöskirjan esittelyssä Taideteollisuusmuseossa Helsingissä loppuvuodesta 2013. (Nykykorusta: Vaikka Ruutiainen viittaakin termillä ajoittain sen ”suppeampaan” merkitykseen, voinen kuitenkin kysyä onko tutkimuksen ainoa painopiste tältä osin pelkästään termin määrittelyssä vai myös määrittelyn kompleksisuuden esiintuonnissa? Mielestäni myös jälkimmäisessä ja lähes kristallinkirkkaasti. Koska kyseessä on väitöskirja, on se nähtävä myös argumenttina, jossa nykykoru on, mielestäni osittain myös tyylihistoriallisin perustein, rajattu viittaavan tietyllä aikakaudella esiin tulleisiin teoksiin ja tekijöihin. Kuten Ruutiainen itsekin toteaa, on rajaus keinotekoinen.) Kannattaako siis antaa ”ison kuvan” hämärtyä jos resonanssia esiintyy sen yksityiskohdissa? Tilannetta havainnollistaakseni voin esittää esimerkkikysymyksen liittyen Heikkilän erääseen omaan kommenttiin: Ovatko pukukorut todellakin tehty vain synteettisistä materiaaleista? Se, että koko kotimainen kuvataiteen kenttä laahaa muun maailman perässä, ei ole tutkijan vika. Emme kai voi myöskään olettaa, että termit tai nimikkeet säilyttäisivät saman merkityksensä aikakaudesta toiseen.

Uskoisin Ruutiaisen väitöskirjan laatimisen olleen kokonaisuudessaan työmäärältään suhteellisen haastavan huomioiden siinä käytetyt metodit, grounded theoryn ja diskurssianalyysin; kuinka esittää saadut tulokset havainnolisesti ja elävästi, kerronnallisesti, ilman turhaa akateemista jäykistelyä. Myönnän, että väitöskirjassa esiin tullut tutkimusaineiston keskustelevuus ajoittain haittaa ”itse asian” edistymistä eli luentaa; sen reflektiivisyys ilmenee välillä raportoinninkaltaisena toistona. Jos taas huomioidaan tutkimuksessa esiin tulleet muut näkökulmat, jotka Ruutiainen on suunnannut mm. taiteilijaksi tulemiseen ja toimintaan taiteen kentällä, ollaan mielestäni sillä alueella josta varsinainen keskustelu tulisi käydä. Huomioiden koko korualan ja sillä toimimisen haasteellisuuden on Ruutiaisen väitöskirja mielestäni siinä suhteessa merkittävin korualaan liittyvä kotimainen tutkimustyö tällä hetkellä: henkilökohtaisesti toivoisin että keskustelu voisi tältä osin jatkua pidemmällekin ja painottua enemmän hänen mainitsemiensa doksien ja portinvartijoiden rooleihin korutaiteen kentällä. Toisin sanoen: jos varsinaista taistelua ei korualalla olisikaan, niin kilpailua kuitenkin esiintyy ja mielestäni jopa vääristynyttäkin sellaista kategoriasta tai toimijan tasosta riippumatta.

En malta myöskään olla ottamatta kantaa edesmenneen Lars Pahlmanin kommenttiin Korutaideyhdistys Ry:n toiminnasta vaikka yhdistyksen hallitus tähänkin jo taholtaan taisi vastata. Pahlmanhan totesi muun muassa että pääkaupunkiseudulla todennäköisesti voisi olla enemmän yhdistyksen toiminnasta kiinnostunutta yleisöä. Mielestäni sen kaakkoissuomalaisuuteen on kuitenkin hyvät perusteet jo pelkästään sen takia että se kaiketi on perustettu Lappeenrannassa, eikö? Samaan hengenvetoon voin todeta kyseisen kaupungin museotoiminnan osalta tarjoavan sille hyvät puitteet: Linnoitukseen sijoitetut näyttelytilat ovat mielestäni tasoltaan korkealaatuiset ja sopivat hyvin korutaiteen esiin tuontiin. Toisaalta: olen syntynyt Helsingissä ja siellä pitkään asuneena tunnesiteeni sitä kohtaan ovat edelleen hyvin vahvoja, mutta kysyn silti miksi haluaisimme keskittää lisää kulttuurista toimintaa pääkaupunkiseudulle muualta kun resurssit koko maata ajatellen ovat kuitenkin rajalliset? Eikö Korutaideyhdistys ry:n kaltaisilla toimijoilla ole tehtävänsä myös pienempien paikkakuntien kulttuurin elävöittäjinä? Tähän viitaten voin tietenkin kysyä myös: Onko tarkoituksenmukaista että pääkaunkiseudun ulkopuolelle sijoittuvien taidetoimikuntien myöntämät apurahat käytetään pääkaupunkiseudulla tapahtuvaan taiteelliseen toimintaan kuten esimerkiksi siellä työskentelyyn?Jos taas keskitytään pelkästään näyttelytoiminnan tarkasteluun, uskallan väittää että Korutaideyhdistys ry on tällä hetkellä aktiivisin, ulospäinsuuntautunein ja kenties, jos muutamaa puhtaasti kaupallisesti alalla toimivaa ei huomioida, jopa kansainvälisin korualan instituutio Suomessa. Niin ikään monet yhdistyksen yksittäiset näyttelyt ovat olleet innovatiivisuudessaan todella erinomaisia oivalluksia ainakin kotimaista kontekstia ajatellen.

Mielestäni hyvänä esimerkkinä tästä toimii muun muassa Kontti -näyttely joka pidettiin Lasipalatsin kulmalla Helsingissä viime vuosikymmenen puolella. Yleisesti ottaen Korutaideyhdistys ry melko runsaan jäsenmääränsä kautta edustaa korutaidetta monimuotoisesti ja on kenties siksi hieman hankala kokonaisuudessaan sovittaa nykykorun tiukimpaan määritelmään. Toisaalta onhan sen toiminnalla sanottu olevan myös rajoja rikkova luonne joten välitilassa oleminen on siten melko luontevaa; tilaa on siis sekä konventionaalisemman korumuotoilun että nykytaiteen suuntaan.

Todellista rajapintaa näillä ei liene olemassakaan… Olen tosin itsekin joutunut tähän liittyvästä vastakkainasettelusta tilille keskustellessani kahden korutaiteilijan kanssa ja siteerattuani leikkimielisesti erästä Helsingissä toiminutta galleristia jonka valikoimaan on kuulunut monen  Korutaideyhdistys ry:n jäsenen töitä: ” … jos ei taidetta, niin ainakin hyvää designia…”. Muun muassa Tuhkaa ja timantteja – näyttelystä käydyn keskustelun osalta ymmärrän hyvin miksi nykykoru halutaan nähdä marginaalisena ilmiönä. Tähän tahtotilaan liittyen esitän erään kysymykseni toistamiseen: onko se todellakin sitä, jos huomioidaan se laajuus jolla se on edustettuna eri oppilaitoksissa ympäri maailmaa? Toisaalta ymmärrän hyvin myös Pahlmanin suhtautumisen taidekorun kategoriassa esiintyvään ilmiöön, jossa teokset korumaisuuden hämärtyessä saavat usein intertekstuaalisia piirteitä välineen muuntuessa muun nykytaiteen kentän kanssa samankaltaiseksi. Tällöin voitaneen kysyä: jos (nykyinen) korutaide on kysymys, niin onko se enään kovin relevantti sellaisena jos se on esitetty jo aikaisemmin jossakin toisaalla ja samalla tavalla? Tehdessäni valintaani galluppiin, jossa haluttiin selvittää Design pääkaupunki 2012:n kiinnostavin näyttely/teos/tapahtuma pidin siinä vaihtoehtona Tuhkaa ja timantteja – näyttelylle Helsingin keskustaan sijoiteltuja Michael Weinmanin suunnittelemia punaisia MoRoll -istuimia. (Viimeksi mainitut olivat itse asiassa pääkaupungin 200-vuotis ”syntymäpäivälahja”.) Rajaamiseni näihin kahteen perustui siihen, että kumpaakin yhdisti joitakin selkeitä yhteisiä piirteitä. Esimerkiksi penkkejä en kertaakaan nähnyt kenenkään käyttävän vaikka kohtasin ne keskustassa liikkuessani lähes päivittäin…. Itselleni on selvää että tämä ”koskemattomuus” tragikoomisuudessaan kuvastaa elitismiä tai tahatonta pyrkimystä siihen, josta tietyillä muotoilun ja taiteen osa-alueella ei kaiketi tulla koskaan pääsemään eroon. Mitä korujen rumuuteen tai kauneuteen tai yleensäkin niiden punk -henkisyyteen tulee, en ota Heikkilän yksinkertaistavaa kommenttia tältä osin täysin vakavissani: olivathan näyttelyssä esillä olleet keskenään melko erilaisia. Mielestäni koko Design pääkaupunki hanke huipentui Pekka Timosen esittämään tulkintaan hankkeen tuottamasta lisäyksestä Helsinkiin tulleiden matkailijoiden määrässä. Tämä lisäys itse asiassa mahtunee hyvin siihen samaan marginaaliin jolla pelkkä venäläisturismi kasvoi Helsingin lisäksi yhtälailla myös muuallekin Suomeen suuntautuneessa matkailussa kyseisenä vuonna, joten…?

Edelliseen viitaten vakavuus jonka Heikkilä myös mainitsee, ei mielestäni tule esiin yhden yksittäisen korutaidetta esittelevän näyttelyn töissä vaan korostuu usein hieman laajemmassa mittakaavassa taiteen ja myös muotoilun ympärillä: ärsytyskynnys politikointiin eri toimijoiden osalta on usein matala ja siihen ryhdytään olettamuksien ja jopa mielivaltaisien tulkintojen perusteella. Toisaalta varsinkin ne toimijat, jotka kokevat olevansa päättävässä asemassa mutta varsinainen tekeminen, eli taiteellinen toiminta tai tutkimustyö, on jäänyt pelkäksi ”hallinnoinniksi” jossakin instituutiossa, ovat osoittautuneet usein herkkähipiäisimmiksi negatiiviseksi kokemaansa kritiikkiä kohtaan jolloin myös tarve rajaamiseen tai poissulkemiseen ”vihollisleiriinkuuluviin” syntyy melko heppoisin perustein. Voidaanko tällaista herkkänahkaisuutta pitää indikaattorina ohueksi jääneestä toiminnan vaikuttavuudesta?

Epäilemättä juuri näin ja varsinkin jos siihen liittyy vielä mustamaalaamista ja panettelua, joka on suomalaiselle yhteisölliselle toiminnalle usein hyvinkin ominaista. Toisin sanoen: puhe peittää regression ja korvaa tekemisen, kehittymisen ja edistymisen. Tässä mielessä Heikkilä jaPahlman ovat oikeassa: mielestäni koruala tarvitsee opettajia, joiden osaaminen ja kokemuspohja sillä on riittävän laaja-alaista ja syvää, ei yhden tutkimusmetodin ”hallitsevia” pinnallisia viranhaltijoita, jotka eivät pysty ottamaan vastuuta tekemisistään, vaan joiden tulisi kyetä toimimaan myös ilman instituutioiden ja pitkäaiakaisien virkojen/ toimien tuomaa turvallisuuden tunnetta.

Tarkasteltaessa Korutaideyhdistys ry:n toimintaa näkökulmasta, jossa huomioidaan siihen melko tiiviisti linkittynyt toinen instituutio eli Saimia ammattikorkeakoulu, on se mallina mielestäni esimerkillinen muille vastaavan tason toimijoille; siirtymävaihetta opiskelun jälkeiseen toimintaan ei välttämättä rasita turhat tauot vaan jatko on helpommin saavutettavissa. Tavallaan yhdistys paikkaa myös mm. muiden ammattikorkeakoulujen vajetta tässä suhteessa: sen jäsenistöön kuuluu esimerkiksi Lahdesta ja Kuopiosta valmistuneita. Yhteiskunnallisen vastuun voi siten sanoa ulottuvan melko laajalle. Tietämättä sen tarkemmin mihin Heikkilä kirjoituksensa otsikolla Piilotetun kiven salaisuus viittaa, varsinaisia draamanaineksia näen nykyisin pitkälti siinä, että kivi on jäämässä materiaalina marginaaliin kaikissa suomalaisissa korualan oppilaitoksissa, jopa Saimiassa jossa se ennen on ollut se ensimmäinen opiskeltava materiaali. Henkilökohtaisella tasolla menetys ei itselleni ole suuri; edellytykset autonomiaan saavutin kivien kanssa jo opiskeluaikana ja pitkälti itsenäisesti, vaikka matkaani tuolloin kuormittikin mm. eräiden tiettyjen portinvartijoiden edustama dogmaattisuus.

Tommi Aho

… projektityöntekijä (ks.edellä)

Standard